Коробейники

Laukkurit

 

 Henkilöt:

 Pekka Lipkin, karjalaini talonpoika, laukunkantaja
Vasselei, hänen poika
Homa, Ossippa, laukunkantajat, Lipkinien muanmiehet
Akulina, Okku, Vasselein moršien
Mamma, leški, majatalon emäntä
Vallešmanni
Risto Parkkinen, Puodinpitäjä
Taina, hänen akka
Pohatta talonpoika
Hänen akka
Vanhin tytär
Keškimmäini tytär
Nuorin tytär
Vanha ämmö
Urho, ruataja.
Matti, Paavo, Kari, paikalliseläjät
Rolf Holmberg, Tornio-linnan tuomari
Lillemur, hänen tytär
Oskar, Lillemurin šulhani, terroristi Helsinkista
Viktor, poliittisen kerhon aktivisti
Hainari, liäkäri, kanšanrunouven keryäjä
Jarmankalla myöjät
Mečänhakkuajan tytär
Poliisimieš
Šantarmiupšeeri
Šotilaš
Karkurit
Kyläneläjät
Tornion eläjät

 Näytelmän tapahtumapaikka Venäjän Karjala ta Šuomi šykyšyllä 1905 vuotena.

 

ENŠIMMÄINI NÄYTÖŠ 

Enšimmäini kuva 

Šuuri karjalaini pirtti. Myöhäisilta. Kylän nuorilla on illanistujaiset.

Hyö pietäh iluo, lauletah ta tanššitah.

Akkie yksi tytöistä rientäy piiristä ta pirtistä pois pihalla. Poika kiirehtiy tytön peräh.

Iltapimieššä tyttö mänöy pojašta piiloh.

 VASSELEI. Akulina! Mitäpä, šiännyitkö šie? Läkkä tanššiloih.

AKULINA. Mitäpä mie šiun kera tanššimah, šiehän miut tuaš jätät.

VASSELEI. Enhän še mie yksin mäne. Niin kun meilä šanotah: ken Šuomeh ei ole käynyn, še ei ni mužikka. Roštuokši tulen ta i hiät piemmä. Kostinččua šiula tuon.

AKULINA. Tuaš valehtelet. Mie šilma kolme vuotta olen vuottan, kuni šie Piiterissä kävelit. A šie šielä kačo mitein ripaškua lyömäh opaššuit. Pojat nakretah, šanotah, jotta Vasselei šielä vain tyttöjen peräššä juokšenteli.

VASSELEI. En mie šielä kenenkänä peräššä juokšennellun. Ruavoin kuin kirottu.

Šiun tähen myöššyin.

AKULINA. Jefi m Korgujev milma jo kolmičči kävi kos’s’omašša, a mie, hupakko, kaikki kolme kertua kynttilät kosijilta šammutin.

VASSELEI. Akulina, miehän koko ajan šilma vain ajattelin. En mie šiitä linnašta yhtänä tykännyn. Ušotko? Koti-ikävä miut jälelläh veti.

AKULINA. Tuattoš šiut šieltä šai.

VASSELEI. Šilma lähempyä miula ei ole ketänä. Tahtonetko, mie tänäpiänä tuatolla šanon ta šilma kos’s’omah tulemma.

AKULINA. Niinkö? Tosiehko šanot?

VASSELEI. Šanon.

AKULINA. Pošiuhu, Vasselei!

VASSELEI. Vot šiula Pyhäristi! No, tule tänne, tule.

AKULINA. Mie šilma hoš kuin pitälti rupien vuottamah. Niin šie miun šyväimen valtasit! Šie vain lupua miula, jotta šielä, rajan takuana, olet kilttinä.

Korttie elä pelua, rahua tyhjäh elä pane. Šielähän šuomelaisilla ta ruoččilaisilla ei ole šemmoista vapautta kuin meilä. Šielä heti tyrmäh jouvut. Eläkä šuomelaisih neiččysih kaččele.

VASSELEI. (Nakrau.) Kenpä vois olla šilma parempi?  Kakši ihmishahmuo läheštyy toini toistah.

Enšimmäini päiväsenšäje halkasou huomenešhämärän.

 

 

 Toini kuva 

Laukkurien veneh kulkou šuurta järvie myöten. Hyö šouvetah koko voimistah.

Hämärtyy, laukkurit tahotah piäššä rantah, kumpaista ei vielä nävy.

 

 OSSIPPA. Oh, kun vilu šeläššä krapajau.

PEKKA. Talvi on tulošša.

HOMA. Nyt, kačo, mečäššä et yövy, taloh lämpimäh pitäy pyrkie, a šuomelaisethan ilmasiksi ei piäššetä. Varatah. A Piiterissä, šanotah, rahvaš čuarinvaltua vaštah noušou. Niin on!

OSSIPPA. A sie, Vasselei, mitä Piiterissä kävit, onnieko eččimäššä? 

Vasselei šoutau, hiän on iänettäh.

 PEKKA. Elä hätyäle, poikan! Hiän kirvesmiehenä alotti. Šiitä tehtahalla ruato, ka šielä lakko šattu, niin kaikki pois ajettih. Šiitä kaupašša vähäsen palveli, opaštu kaupiččomah, ka še laukka kohta palo. Kotih myöšty.

OSSIPPA. Tiälä ei ole tehaš, et kovuan kiemurtele.

 

 Kova ualto lyöy venehen kylkeh.

 

 PEKKA. Šoutuat, pojat, mi harteista lähtöy! Homa, hoi, šiehän lupasit Huotista mukavan jutun kertuo.

OSSIPPA. Huoti niät jo kotih päin matkasi, rahua täyvet kormanot, tavarah kun oli jo myönyn. Ta vaikka hiän yöpy tuttavien šuomelaisien luona, ka ei voinun muata, varasi ta tärisi, kun ei mitä šattuis...

VASSELEI. Kuule, Ossippa, šiušta kertoja, aivin kun miušta...

PEKKA. Niin mitä še Huoti kekši?

OSSIPPA. Kačo kun, makuau hiän pirtissä, ikkunan luona ta i kuulou, kun kešellä yötä ken puhkanou: puh-puh, puh-puh!

HOMA. Ka višših šuomelaini likka tuli tavaran vajehteluh? (Nauraa.) Hölmö on šiun Huoti! Mitä tuošta hätäytyö!

OSSIPPA. Mänkyä työ helvetin tuleh! En rupie i mitänä kertomah.

PEKKA. Elä šie hermoššu. Irvisselkäh hiän. Kun aštumah lähemmä, niin kačomma ken šiitä nakrau. Niin oliko še talonhaltija, vain ken še šielä Huotie kopošši? VASSELEI. Emmä myö ikinä kuivalla piäše. Hauvin ruuvvakši jouvumma! OSSIPPA. Huoti kun šieppasi oman šauvan. A še šauva, niät, hänellä mahtava oli, šuuri ta okšikaš.

PEKKA. Muissan, kunnon kurikka oli.

 Veneh otva mänöy kumoh kovašša uallokošša.

 PEKKA. Piteliytykkyä lujempah kiini, miehet. No kerro ielläh, elä piety! OSSIPPA. No ta i... Hiän ajatteli, jotta še isännän poika meinuau häneltä rahat varaštua, muka pimieššä ryömiy ta puhkau. Šieppasi hiän šauvan ta i kuulou, kun kiukualta ken lienöy tuaš puhahtan ta vielä niin vihasešti: Puh-puh. Ta niin kun pität kiät kohottais kiukualta ta hänen kurkkuh meinattais tarttuo.

Huoti ei keštän ta lomahutti täyttä voimua šitä varjuo...

 

Homa nauraa kovasti.

 

VASSELEI. Veneh vot-vot kumoh mänöy, rantua ei nävy, a hyö ei ni miksehkänä.

PEKKA. Ka Ossippa, elä šie meitä kiušua. Mitäpä šie hohotat, puaru, meilähän niisi himottais tietyä, mitä šiitä oli.

OSSIPPA. Še i oli, jotta Huoti pahanpäiväsekši piekši emännän taikina-aštien.

Hyvä, jotta mieš halvalla eris piäsi. Emäntä, niät, pani šen yökši kiukuan korvalla, še šielä i pörpötti.

             

Kaikin nakretah. Šuuri ualto peittäy venehen.

 

 VASSELEI. Olettako työ järellänä? Vet uppuomma. Tuatto, tiijätkö šie missä päin ranta on? Kačo mimmoni tuuli nousi.

PEKKA. Mie vain varajan, jotta emmä myö kerkie pimieh šuate Hukkaniemeh piäššä...

HOMA. Toissa vuotena niin oliki. Otva emmä hävinnyn myrškyššä.

OSSIPPA. Pitäsit šuuš kiini!

PEKKA. Herra Jumala, auta meitä pimieh šuate rantah piäššä!

OSSIPPA. Meijän ei miteinkänä šais upota, myöhän kaikki kankahat laihinah ottima.

 

  Kolmaš kuva 

Myršky riehuu kallistunuon mualaistalon ikkunan takana.

Karhiešti kyhätty kropu šeisou skammilla kešellä pimietä huonehta.

Vanha mieš valkiet vuattiet piällä venyy kropušša. Talo tärisöy ta heiluu niin kuin laiva myrškyššä. Oveh koputetah kovašti. Vanhuš ei anna elon merkkijä.

Vaipunuot laukkurit aššutah šiämeh.

 

PEKKA. Terveh taloh! Onko tiälä ketänä?

HOMA. Še on kait kalaššuškämppä.

OSSIPPA. Ei nävy ketänä. Hei, pojat, tuoka tänne värččinä. Vuotamma kuni šiä lauhtuu. Hoi, missä lamppu? Šytytä!

VASSELEI. Hyvä, jotta kerkisin ajoissa rannan huomata. Muitein veneheštä jiätäis yhet šäpelehet.

OSSIPPA. En mie muissa, jotta ennein olisin nähnyn tätä kämppyä. A šie, Pekka? HOMA. Jumala auta! Kaččuot tänne, pojat! Voi, pahuš! Vainua! Vainua laučalla venyy!

 

 Laukkurit rissitäh šilmieh pöläštynyinä ta peräyvytäh ulko-oven šuuntah.

Öljylamppu šyttyy ičeštäh palamah krovušša venyjän vanhukšen yllä.

Homa karjahtau peloissah. Vanhuš kiäntyy laukkurih päin.

Miehet šeisotah liikahtamatta.

 

 PAUSSI

 MALLINEN. (Kovalla iänellä.) Kuka täällä? Oletteko piruja vai enkeleitä? PAUSSI  MALLINEN. Miksi ette vastaa?

OSSIPPA. (Änkyttyän.) Karjalaiset olemma, laukkurit. Šuomeh jarmankalla kiirehämmä… 

 

Vanhuš laškou jalkah lattialla ta tarkkah kaččou tulijie.

Pekka aštuu eteh ta luatiu kumarrukšen vanhukšella. Hiän antau muillaki merkin, jotta neki kumarrettais.

 

 HOMA. (Čuhuttau.) Pekka, hoi, oletko šie jo järeltäš pois?

PEKKA. Myršky meijät šiun taloh ajo, isäntä. Emmä löytän oikieta tietä majataloh.

Elä šiänny, piäššä meijät pois rauhašša.

MALLINEN. Muistatko minut?

PEKKA. Näillä šeuvuilla on vain yksi Mallinen. Vejet ta mečät ollah hänen haltijošša.

OSSIPPA. Tämähän on noita Mallinen. Piru meitä tähä ohjasi.

HOMA. Lähtekkä pois tiältä.

 

Hyö yritetäh avata ovi, kumpani ei miteinkänä avauvu.

 

 MALLINEN. Kuka uskalti nauraa myrskylleni? Kuka nauroi? Vastatkaa, kun kysyn!

HOMA. Aštusima nyt hil’l’akkaiseh rantua pitin. Mitä vašše heijän venehellä läksimä?

OSSIPPA. Ole iänettäš!

VASSELEI. Mitäpä meilä nyt itkömistä? Mie še nakroin. Olemma myö enneinki vainoja nähnyn. Emmäkä varaja šilma, niin vet’, tuatto? 

 

Vasselei tulou arašti ta šeisattuu tuattoh viereh.

 MALLINEN. (Nakrau.)

PEKKA. Prosti, isäntä, poikani ei tiijä šiun šuurešta voimašta. Šano, millä voisima makšua, jotta muršky lauhtuis ta oikie tie löytyis?

MALLINEN. Kuulen kun tuuli helkyttelee kopeissanne olevia kieliä.

OSSIPPA. Karjalaisella on vaikie vierahašša muašša ilmain kannelta.

HOMA. Mitäpä hiän meinuau? 

 

Pekka ottau pienikokosen kantelehen laukuštah ta muut laukkurit ruatah šamoin. Vasseleilla ei ole kantelehta eikä hiän tiijä mitä ruatua.

 

 PAUSSI  

Mallinen heittäy šuuren haukileuvan Vasselein jalkoih.

Šoittokielet on kiinnitetty hauven hampahien välih.

 

 HOMA. Mipä tämä vielä?

OSSIPPA. Višših noitan taika-aše.

MALLINEN. (Vasseleilla.) Sinun koppasi on tyhjä. Koeta minun kanteleeni kieliä.

 

 Kaikin ollah hil’l’ua. Vasselei kyykistäytyy ta noštau lattielta eriskummallisen šoittovehkehen. Košettelou šen kielijä.

 

 MALLINEN. Jotta pelästyttää kuolemani hetkeksi pois, rauhotuttaa myrsky ja löytää oikea tie, soittakaa niin, jotta vesien haltiat itkisivät.

 

 Mallinen myöštyy paikoillah. Laukkurit ruvetah šoittamah.

Šävelen iäni voimistuu ta vähitellein šulautuu myrškyn iäneh.

Pekka laulau ta kohta kaikin lauletah yheššä.

 

 Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: «Heitä, koski kuohuminen, vesi vankka, vellominen! Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle, Kihopaaelle paneite! Syliin aaltoja aseta, Käsin kääri käppyröitä, Kourin kuohuja kohenna, jottei riusko rinnoillemme eikö päällemme päräjä! Kun ei tuosta kyllin liene Kivi-Kimmo, Kammon poika, väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan, juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta! Melatar on, mielivaimo! ota mieluisa melasi, jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet katehen koan e’etse, noian ikkunan alatse! Kun ei tuosta kyllin liene Ukko taivah jumala Piä miekalla pereä, Tuijota tpettomalla, Jotta juosta puisen purren, Mennä mäntyisen venehen!«  

 

Nelläs kuva 

Majatalo šuomelaisen kylän laijašša. Tuuli ulvou ta kuuluu ualtojen loiskeh pimieššä. Oulujärvellä on kova myršky. Šatau vettä. Majatalon emäntä aštuu pihalta pirttih. Hänen peräššä kulkou renki ta kantau šylissäh halkuo.

Hiän viey halot lattiella avotakan viereh.

 

 MAMMA. Оn jo myöhäistä. Kohta on yö. Menisitkö, Martta, lepäämään.

MARTTA. Eikö niitä laukkureita kuulu....

MAMMA. Kyllä he tulevat. Entäs keneltä sinä olet tilannut tavaroita?

MARTTA. Siltä karjalaiselta, joka ristii aina silmiänsä.

MAMMA. Jos sinä Lipkinilta tilasit tavaroita, niin ole rauhassa: hän pinnistää kaikkensa, mutta saa sen, mitä haluat. Tunnen hänet hyvin. Tutustuimme, kun asuin morsiamena Kankaanpäässä vanhempien talossa. Nyt minusta on sellainen vanha romuläjä tullut, mutta silloin olin nuori ja nätti.

MARTTA. Mieheni hermostuu, jolleivat he tule.

MAMMA. Selvä se. Vaikka he rikkovatkin lakiamme, hinnat heillä on sopivat.

Kerrotaan, että jotkut venäläiset laukkurit ovat avanneet omia puotija Oulussa.

MARTTA. Jokainen saa omansa. Eikö niin, hyvä Kaisa?

MAMMA. Niin se on. Me istumme vain tässä sopissa, kuin rotat, silloin kun joku liikkuu maailmalla, tietää paljon ja tienaa rahaa. Minä tykkään heidän tarinoistaan, kun he kertovat pötyjään, niin kaikki muu unohtuu.

MARTTA. Huhuillaan, hyvä Kaisa, että teidänkin miesvainajanne Hassinen oli laukkuri.

MAMMA. Ei. Hän oli vain pitänyt heidän tavaroitaan omassa varastossa ja saanut siitä korkoa.

MARTTA. Sekin oli riskiä. Hänhän ei ollut meikäläisiä.

MAMMA. Täällä asuu jänishousuja eikä kunnon miehiä, he tutisevat aina pikku asiasta. Mutta Hassinen ei ollut pelkuri.

MARTTA. Mitenpä te menitte yhteen?

MAMMA. Että mitenkö? Moni kävi minua kosimassa. Oli niitä venäläisiä ja jopa eräs ruotsalainenkin. Mutta minä rakastin yhäkin sitä, joka oli pettänyt minut... Kerran eräs naapurikylän poika tuli minua kosimaan, Hassinen kosimiehenä.

Minä käskin heidät mennä tiehensä, koska se sulhanen oli ihan konin näköinen. Silloin Hassinen sanoi minulle: «Kuulehan, sanasi koskevat minuakin, kun olen kosimies.»— «Mene sinäkin hiiteen,»— vastasin.

MARTTA. Olette aina sanavalmiina, hyvä Kaisa.

MAMMA. Pakenin näitä hullupäitä riiheen. Mutta se murtovaras Hassinen lähti perään. Minä sieppasin sirpin, hän tarttui aisaan ja lyödessään sirpin kädestäni haavoitti pahoin.

MARTTA. Kyllä, teidän miehenne oli jyrkkäluonteinen.

MAMMA. Huusin hänelle itkien: «Saatoit minut vammaiseksi, paholainen! Kuka katsoo minua nyt.» Ja itse ajattelin: mikäli rakkaani hylkäsi minut, niin minäkin menen tahallani naimisiin. Mutta Hassinen sanoi, että muka sellaisen kaunottaren vaivaisenakin otan. Niin jouduin minä asumaan hänen kanssansa kaksikymmentä vuotta. Syntiä olisi valittaa.

MARTTA. Teidän asianne sujuvat niin hyvin, että monien kateeksi käy.

 

 Pihalta kuuluu koirien haukuntua. Pirttih tullah laukkurit. Pekka aštuu joukon eteh. Hiän ristiy šilmieh ikkunaruamin ieššä, kun pirtissä ei ole mitänä muuta merkkie, mi viittuais Jumalah, ta šiitä tervehtiy talon emäntyä.

 

 PEKKA. Terveh taloh! Vuotetahko tiälä vierašta?  Toiset laukkurit epävarmašti kannatetah häntä.

 MAMMA. Sinäkö siellä vanha kulkuri? Minä luulin jo, ettei sinun jalkas enää liiku, että olet jo omasi kulkenut.

OSSIPPA. Pekka on vielä jalalta poikkoi, juokšentelou kun nuori hirvi.

PEKKA. Tiijäthän šie, Mamma, jotta kaikki on Jumalan käsissä. A Jumala milma varjelou, kättä piän piällä pitäy. Läksin pojallani tietä näyttämäh.

 

 Vasselei aštuu eteh ta kumartau majatalon emännällä.

 

 MAMMA. Onko se sama poika, joka pakeni sinua kaupunkiin?

PEKKA. Šehän še on.

MAMMA. Sinun näköinen on. (Vasseleilla.) Palasitko siis? No, poika on vanhan isänsä avuksi. Eikö niin?

VASSELEI. Niin še on. Mieki, niät, tahon kupčakši tulla.

MAMMA. Tämä sinun poikas, Pekka, on yhtä suuri keikkailija kuin itsekin olit 30 vuotta sitten.

PEKKA. Šanot šie, Mamma.

HOMA. Meilä, emäntäisen, čäijyö kuumua himottais, a to sruasti kun kylmimä.

MAMMA. No, asettautukaa, kun kerran tulitte. Kunnon ihmiset eivät kuljeskele metsässä näin myöhään.

 

 Mamma lähtöy pois. Laukkurit paissah keškenäh.

 

 OSSIPPA. Tämäkö še i on šiun kaunis emäntä, kumpasešta niin äijän olet kerton.

PEKKA. Tämä.

HOMA. Ihan kun kiärmehen kieli hänen hampahien välistä kohta vilahtais.

PEKKA. Šie, Homa, elä kovuan kielelläš valtua anna. Kun kerran taloh tulit, pie šitä arvošša. Ta šiitä, jotta Mallista näkimä elä virka mitänä. Onko šelvä? OSSIPPA. Šelvä. Pekka asieh tietäy.

HOMA. Enhän mie mitänä šemmoista šanon. A kylä, näkyjäh, ei ole pieni, tiälä kirikköki on.

VASSELEI. Tottaš kaniin ravintolaki.

HOMA. Ka šilloin i poliisi, varmašti. A meilähän ei ole kauppalupua. Parempi višših ois yöpyö minnih torpparin luona.

VASSELEI. No mitä, tuatto, jiämmä tänne vain lähemmäkö jälelläh Mallisen luokše?

PEKKA. Ka mitä työ šeisotta kun pylvähät. Aštukkua stolah, Mamma heti samovuaran tuou.

HOMA. A muissatko šie Ossippa, kun Miihkali Arhippainen kerto, jotta poliisi häneltä kaikki tavarat takavarikoi.

OSSIPPA. Ka ole šie! Šanottih šiula, jotta tiälä voit olla rauhašša.

PEKKA. Mamma ottau yökši halvemmalla. Hänen ukkovainua oli meijän karjalaisie.

OSSIPPA. Niinkö? Kaniin ei ole pakinua. Jiämmä tänne.

HOMA. Ei ni paššija kyšyn. Še on hyvä.

 

 Laukkurit šiirretäh tavaroita lähemmäkši avotakkua. Šuurešša huonehešša on pitkä stola ta muutoma levie skammi. Miehet istuuvutah ken minneki.

Talon piika Martta noušou takan viereltä Pekalla vaštah.

 

 PEKKA. Hyvyä yötä.

MARTTA. Hyvää yötä. Tunsitteko minut?

PEKKA. Mintähpä en tunten. Miula on hyvä muisti. Kaikkien oštajien nimet muissan.

PEKKA. Mie toin teijän tilaukšen. Huomena huomenekšesta puramma kaikki tavarat ta šuatta omana.

MARTTA. Voi, kiitos teille! Meillähän on kohta häät. Vanhin tyttäreni menee naimisiin. Tulkaa meille huomenna. Talomme on mäellä ihan joen rannalla, se Antti Leskisen talo.

PEKKA. Še on hyvä asie. Tytär miehol’ah — vähemmän painuo harteilla. Huomenekšešta taloja kiertelömäh lähemmä ta teilä pistäyvymmä.

MARTTA. Kerron naapureille, että huomenna kauppa järjestyy.

 

Naini kiirtehtäy ovella. Ossippa piettäy hänet.

 

 OSSIPPA. Pihalla vihmuu. Anteeksi, äijänkö tiälä vois veneh maksua?

MARTTA. Jos on iso vene, niin 15 markkaa maksetaan…

OSSIPPA. Šelvä. Muiten, olettako leški?

MARTTA. Mistä olet tuollaista päähäsi saanut?

OSSIPPA. Mie huomasin, jotta kaikki kaunehet šuomelaiset naiset ollah tavallah leškijä.

MARTTA. Varo kieltäsi! Painu hiiteen! Hyi!  Naini tahtou lähtie pois.

 HOMA. (Nakrau.) Mitä, onnistuko kos’s’omini?

OSSIPPA. Ei hiän malta karjalakši.

 

 Mamma tulou šuuri kahvipannu kiäššä.

 

 MAMMA. Mitä hittoa pistitte saappaanne tuleen? Tämä on kunnon paikka eikä kasarmi, niin olkaa hyvä käyttäytykää kuin kunnonihmisten pitää. Olen jo moneen vuoteen venäläisten veijärien kera kuhaillut, mutta pääsalaisuus on tähän päivään tietämättä.

VASSELEI. Mi salaisuus?

MAMMA. Siirrä saappasi lähemmäksi, niin ymmärrät heti. Lähdettyänne haju kestää viikon. Koiratkin vainuvat teidät jo kaukaa ja yltyvät haukkumaan.

Millä te voitelette niitä?

VASSELEI. Ka šehän on...

PEKKA. Ei šua meilä šitä šalaisuutta avata. (Iskee silmää muille laukkureille.).

Tämä haju on venäläini. Šitä, kačo, kullalla myyvväh vain niillä, ket koistah loittosih maihi lähtöy. No, niin kun myö täššä.

MAMMA. Seuraavaksi kertaa tipauttaisitteko minullekin sitä ainetta.

PEKKA. A kunnepa šie šuoriuhut?

MAMMA. Lähden kaupunkiin. Avaan siellä hotellin, johon majoitan rikkaita kupččoja.

OSSIPPA. Myöhän niisi kupččoja olemma.

PEKKA. Onko šilma ken kiušannun, Mamma?  Mamma epämiäräsešti myhähtäy.

 MAMMA. Haluatteko aamupalan?

PEKKA. No, laita. Huomena lähemmä taloja kiertelömäh.

MAMMA. Se on hyvä. Kylänväki on odottanut teitä jo pitkään.

PEKKA. Alku kiäššä, loppu Jumalašša. Kun tiälä onnistunemma, niin iellähki kaikki hyvin mänöy. Šen mie jo huomasin. Šie, Mamma, olet aina miula lykkyö tuonun.

MAMMA. Lähden katsomaan teille patjoja. (Lähtee pois.)

HOMA. Tämähän ois hyvä, još meitä tiälä oštajat vuotettais.

OSSIPPA. Pekka asieh tietäy.

VASSELEI. Niin kyllä omah. Hiän teilä oman tien näytti ta šuatto. A työ häneltä oštajie anaššatta. Niin vet, pappa?

PEKKA. Joka tavaralla oma oštaja löytyy. Myöhän eri tavarua myömmä.

VASSELEI. Kenpä šiula šano? Hyö koko matan meilä kaikenmoista hölynpölyö kerrottih, a mitä heijän koropoissa on, ken tietäy?

OSSIPPA. Liijan vihani šie olet, Vasselei. Kun myö šiun kera eläsimä yheššä kyläššä, niin kaččosit....

VASSELEI. Ka mie kačo šemmosilta rohkeilta kun šie moničči paijan revitin.

OSSIPPA. Millä velli?

VASSELEI. A šiitä vot i kačomma millä?  Vasselei ta Ossippa ollah vähällä toreutuo.

 

Pekka tulou välih ta erottau heijät toisistah.

 

 PEKKA.Vakautukkua! Riähkä on vierahašša talošša torata!

MAMMA. (Karjuu nuapurihuonehešta.) Hei, karjalaisjättiläiset, auttakaa minua tuomaan patjoja!

HOMA. Läkkä, Ossippa, anna tuo tehašruataja vähäsen rauhottuu.

 

 Ossippa ta Homa lähetäh pois Mamman kučušta.

 

 PEKKA. Eikö šiula ole häpie vierahien kera tuoh tapah paissa?

VASSELEI. Ka mitäpä hiän tunkeutuu. Mäntäis omua tietäh. Mitäpä hyö meijän kera šotkeuhuttih? Mammahan on šiun tuttu. Tiälä ollah šiun ostajat. A šie heilä kaikki niin prosto annat. Näin myö kevyähki šuate tavaroja emmä šua myyvykši. Koko matan hyö tiivuoltih šiulta missä, ken ta millä hinnalla oštau.

A šie i hyvilläš. Oho pirun matoja! Olen mie šemmosie nähnyn, tiijän.

PEKKA. Kun tietäsit ta šuattasit, niin jo aikoja pohattusit. Meilä on tapana toini toista auttua. Vain oletko unohtan, jotta emmä koissa ole? A kun vaštah tulou ilkie ihmini, kuta vieraš kopeikka muanittau? Yksi Jumala tietäy, mitä voit šattuo, a muanmiehet ollah kuin vellekšet, aina autetah toisieh pahan tullešša.

Kuta venehtä šouvat, šitä i tervata pitäy!

VASSELEI. Mitä šie šananlaškuja vielä! Ei še niin kunnon miehet kauppua käyvä.

PEKKA. Olepa hil’l’ua!

VASSELEI. Mie lafkassa prikaščikan kera ruavoin, mie...

PEKKA. Šiun prikaščikka ei ole miula mikänä laki. Hiän šilma opašti pettämäh, a miula vierašta ei pie! Kolmekymmentä vuotta tiälä kävelen, ta kenkänä miušta pahua šanua ei virkkan. Ta ei ni šano, kuni elošša olen. Myö karjalaiset olemma. Ta kaikin še tiijetäh. Vain oletko unohtan? Šiun ukkoš, a miun tuatto aina šano miula: ole rehellini ta kule kunnon miehenä muajilmašša. Ymmärrätkö?! Kunnon miehenä pitäy olla!

VASSELEI. Ah. Rua mitein tahtonet. Lähen tupakilla pihalla.

PEKKA. Elä hulluile! Kunne alačči läksit? Vielä kipeyvyt.

VASSELEI. A, yhtä kuoloma tulou.

 

Vasselei mänöy uloš. Ossippa ta Homa tuuvvah olkipat’t’oja ta laitetah ne lattiella.

 

 MAMMA. Laitanko huomiseksi saunan?

PEKKA. (Pakajau Ossipalla ta Homalla.) Kuulettako mitä emäntä šanou? Vot šiitä hyväštä laukkurit häntä Mammakši i kučutah, hiän tärkeimmän tietäy, tietäy, jotta miehellä kyly pitäy olla.

MAMMA. Älkää polttako lamppuja pitkään syyttä, öljy on kallista nyt. Ei herramme eikä tsaarinne luovuta meille helpotuksia.

 

Mamma lähtöy pois. Vasselei rientäy taloh.

 

 VASSELEI. Pappa, šielä näkyjäh poliisi tulou.

HOMA. Šanoinhan mie teilä torpparin luoksi olis pitän männä. Puuttuma! Nyt kaikki tavarat otetah! OSSIPPA. Mitä ruamma, Pekka?

VASSELEI. Lamput, lamput šammuttakkua! 

 

 

 

Ossippa ta Vasselei šammutetah puhaltamalla öljylamppu. Näyttämöllä pimenöy. Äkkie ovi lennähtäy auki ta ihmissiluetti ilmeštyy kynnykšellä.

 IHMINI. Eikö tässä hiton sopissa ole yhtään elävää henkeä!   

 

Viiješ kuva 

 

Šaman päivän ilta. Kaupanpitäjä Risto Parkkisen piha.

Hiän lat’t’uau halkoja pinoh, šiitä istuutuu pölkyllä ta šytyttäy tupakin.

Hänen akka Taina tulou paikalla.

 

 TAINA.Täälläkö sinä piiloilet. Etkö halua kuunnella omaa vaimoasi?

RISTO. Halot ovat märkiä. Pitäis rakentaa uusi halkovarasto.

TAINA. Kunnon aivopesu sinulle auttais, Risto Parkkinen!

RISTO. Oletko tosiaan nähnyt heidät? Etkö ole sotkenut?

TAINA. Minä tunnustan ne veijärit kymmenen virstan päästä.

RISTO. (Matkiu.)Tunnustat! Kenen takia sain hävetä silmät päästäni? Sinun kai.

TAINA. Viimeksi laukkurit keksivät kaiken itse. He kuljeskelivat tahallaan vallesmannin talon edessä. Täyttivät säkkinsä sammalella ja likapyykeillä ja kuljeskelivat jotta vallesmanni olisi huomannut heidät ja ottanut kiinni. Minähän en sitä tiennyt.

RISTO. Kenties he haluavat tälläkin kertaa pilkata meitä.

TAINA. Ei. Heitä tuli neljä veneellä säkit täpötäynnä. Kaksi heistä ovat Lipkinia, Ruotsiin kuulemma ovat menossa, toiset joko Oulun tai Kajaanin markkinoille.

RISTO. Mistäpä sinä tiedät kaiken?

TAINA. Mitä sinä täällä istut? Mene vallesmannin luo. Äkkiä saa aikoimoisen saaliin.

RISTO. Minä ajattelen, Taina, onko tämä nyt hyvää. Tiedät itse, että laukkureita on jo keväästä saakka odotettu. Jospa ihmiset saavat tietää, että me ilmoitimme poliisille... Mitä sitten?

 TAINA. Huolehdi itsestäsi äläkä ihmisistä. Heillä on taas mukana kaikenlaista kangasta. Vievät käsistämme kaikki ostajat. Pitäkööt kauppaa Venäjällä.

RISTO. Minä en pysty kilpailemaan heidän kanssansa. Heidän hinnoillaan en pärjää.

TAINA. Viimeksi tuo Lipkin antoi kahdelle kyläläiselle tavaraa velaksi puoleksi vuodeksi! Oho, ilkiöt, mitä keksivät! Tahallaan, näyttääkseen, että he ovat hyviä ja me pahoja. Kukapa tässä ylläpitäisi kauppaa? Sitä varten viranomaiset ovatkin, että puolustaa yritystämme. Nouse nyt!

RISTO. Jospa heillä on lupa? Mitä sitten?

TAINA. Oletko koskaan nähnyt karjalaisen laukkurin, jolla olis lupa?

RISTO. Mutta jos vallesmanni on juovuksissa?

TAINA. Ei hätää. Silloin kai on rohkeampi.

RISTO. Mitäpä me sanomme vallesmannille?

TAINA. Sen, että, arvoisa Hannu, kyläämme on saapunut rikkaita salakuljettajia, ja me voimme osoittaa teille heidän majoituspaikkansa. Mutta muistakaa meitä, kun saatte heidän tavaransa omaksenne.

RISTO. Oletpa sinä kekseliäs, Taina. Siksipä en tahtonut kosia sinua niin pitkään.

Olet viisas kuin käärme.

TAINA. Oletko unohtanut, että isänikin antoi rahaa puodimme perustamiseen.

Minä kyllä muistan, enkä voi sietää näitä karjalaisia. Jos sinä, Risto Parkkinen, pelkäät, niin lähden yksin. Ja kun tänne tulee tarkastaja, niin kerron hänelle kaiken, kuinka sinä istuit kotona tutisten, silloin kun nuo veijärit haalivat rahaamme lapiokaupalla.

 PAUSSI  RISTO. Vallesmanni ei viitsi puhua asiasta naiselle, siksi minun pitää lähteä kanssasi.

TAINA. Niinpä niin. Jos kuuntelisit minua aina, niin olisimme olleet rikkaita jo aikoja sitten.

RISTO. Ja kuitenkin ennen huomista en lähde minnekään. Muuten en olisi Risto Parkkinen! 

 

Tämän šanottuo kaupanpitäjä isköy koko voimallah kirvehen puupölkkyh ta lähtöy pihalta kotih.

 

  Kuuveš kuva 

 

Šama majatalo. Lamput on tuaš šytytetty. Läpimärkä mieš šeisou kešellä huonehta. Hiän pitäy tyttyö šylissäh.

 

 MAMMA. Taloni on kuin majakka yöpimeydessä. Hyvä, kun tulitte tänne, herra tuomari. Täällä autetaan toisia hätätilassa. Heti tuon kuivat vaatteet teille ja teidän tyttärelle.

 

Mamma kiirehtiy huonehešta pois.

 

 OSSIPPA. Nyt tuli aika, Pekka, lähtie täštä pakoh. Kuulitko, mitein Mamma vierašta nimitti. Tuomariski kučču.

PEKKA. Kuulin.

HOMA. Šanoinhan mie teilä...

VASSELEI. Vakauhu šie. Mitäpä tuo tuomari niin käsillä kopoššiu? Ollouko šokie tuo ukko? OSSIPPA. Mie nävin riihen rannašša. Pitäy kaččuo, onko še auki. Voimma šielä yöpyö, a huomenekšella aivompah matkah lähemmä. Läkkä, pojat, riähäštä loitommakši.

HOMA. Vuota, mie šiun kera lähen.

 

 Ossippa ta Homa männäh talošta uloš. Tuomari mitä lienöy pakajau tytöllä.

Tämä itköy eikä vaštua mitänä.

 

 VASSELEI. Mie vain ajattelin, jotta še vallešmanni on. A kačoš ei. Tottaš ei ole šuomalaini. Pölätti vain. Lähtekkä pois tiältä.

PEKKA. Še Mallinen kaiken pilasi. Kun še ei olis šattun meilä vaštah, niin kaikki hyvin olis.

VASSELEI. Läkkä myöki riiheh.

PEKKA. Ei hyö meistä välitetä. Heilä on oma peta. Ruočiksi mitä lienöy paissah.

 

 Mamma tulou huoneheh vuatekaša šylissäh.

Hiän ta tuomari paissah mistä lienöy ruočiksi.

 

 VASSELEI. Mitäpä hyö paissah, tuatto? PEKKA. Hyö jouvuttih jiäkylmyä vettä kylpömäh. Kačo kun tyttö tärisöy kun huavan lehti.

VASSELEI. Tämä ei ole meijän asie. Šie elä ajauhu, a to vielä kiini otetah. Ta i hyväšti koko tavarana.

PEKKA. (Korottau iäntä, jotta Mamma kuulis.) Šie, Mamma, šano heilä, jotta tyttö pitäy vodkalla hieruo ta turkkih kiärie, a šiitä kylyh käyttyä.

MAMMA. (Näyttäytyy verhon takuata.) Kyllä arvasin neuvoittasi. Minulla ei ole vodkaa, itsekin tiedät, meiltä se on ankarasti kielletty. Mitä minä nyt keksisin? PEKKA. (Vasseleilla.) Tuohan, Vasselei, miun nahkani värčči šieltä.

VASSELEI. (Vejältäy tuattuoh šivuh.) Oletko šie hureutun, tuatto! Kieltotavaraš tahot tuomarilla näyttyä. Hiän meijät heti tyrmäh panou.

MAMMA. Voi-voi, Pekka. Heillä oli täällä asiaa: tuomari sokenee, ja täällä asuu eräs ukko, noita Mallinen.

VASSELEI. Onko še šama, kumpani niemen kämpäššä oli...

PEKKA. Ole šie! Kuulin mie häneštä. Kuulusa vanhuš.

MAMMA. He kävivät lääkettä hakemassa hänen luonaan Suden saarella. Ja se Mallinen eilen kuolla kupsahti. Sanotaan, että silloin kun noidat kuolevat, sattuu aina onnettomuuksia.

PEKKA. Anna Jumala rauhua hänen šielullah. (Ristiy šilmieh.)

MAMMA. Juuri niin. Ja kun he lähtivät takaisin kuivin suin, järvellä nousi just sellainen myrsky. Aalto vei heidän kärrynsä mukanaan, hevonen upposi. Ja sieltä he raukat kulkivat jalkaisin kaksi virstaa. Lääkärissä pitäisi käydä, mutta mistä se nyt ottaisi. Hänen tyttärensä on kylmä, kuin hiiri. Mitä jos kuolee...

 

 Pekka mänöy omien tavarojen luokše ta ottau viinapullon.

Tuomari tulou verhon takuata.

 

 MAMMA. Herra tuomari, tämä on venäläinen kauppias Lipkin. Hän asuu talossani.

Minä tunnen hänet hyvin. Hän on kokenut mies ja hyvä tietäjä. Hän auttaa tytärtänne, älkää epäilkö. Hänellä on mukana kaikenlaisia lääkkeitä.

VASSELEI. Nyt olemma ihan oikiešti männyttä mieštä.

TUOMARI. Auttakaa. Minä en jää velkaan. Hän ei saa sairastua. Hän ei saa kuolla. Kuuletteko? Hänen äitinsä kuoli vilustukseen. Minä en kestä toista sellaista. Kuuletteko?

PEKKA. Kun Jumala šuonou, niin kaikki järještyy. Teijänki, herra tuomari, pitäy lämmityštä ottua.

 

 Pekka kuatau viinua kuppih ta ojentau šen tuomarilla.

 

 MAMMA. Pekka tietää asiansa. Juokaa herra tuomari ja vaihtakaa vaatteenne.

Keittiössä on mieheni vaatteita. Älkää hyljätkö. Minä nyt riisun tyttärenne ja hieron kunnolla. Ja sauna on kohta valmis.

PEKKA. Kun tuo ruvennou šiun kera pakajamah, elä liikua lörpöttele, vaštua vain kyllä tai ei.

 

 Mamma ta Pekka männäh verhon tuakše. Tuomari ottau ryypyn ta alkau rykie.

 

 TUOMARI. Hyvää votkaa. Voi kun polttaa.

VASSELEI. Joo.

TUOMARI. Olen niin paleltunut, että joisin koko pullon.

VASSELEI. Joo.

TUOMARI. Tai kaksi.

VASSELEI. Joo.

TUOMARI. Kenties kahteen voi kuollakin.

VASSELEI. Ei.

TUOMARI. Oletteko siis Venäjältä päin?

VASSELEI. Joo.

TUOMARI. Siis venäläiset?

VASSELEI. Karjalaiset olemma, Karjalašta. Karjalaiset, Karjalašta olemma.

 

  Šeiččemeš kuva  

Šeuruavan päivän huomeneš. Varakkahan tilallisen koti.

Isännän kolme tytärtä, akka ta vanha muamo ikäh kuin olis liimauvuttu ikkunoih. Hyö malttamatta vuotetah laukkurien tuluo.

 Koirie haukkuu pihalla.

 

 ENŠIMMÄINI TYTÄR. He tulevat, nyt tulevat meille!

ISÄNTÄ. Rauhoitu! No, kun Jumala on lahjoittanut minulle pelkkiä akkoja. Muistakaa käyttäytyä kunnolla. Näyttäkää heille, ettei teitä miellytä mikään. Nämä karjalaiset ovat vallan ovelia ja saattavat myydä vanhan sian porsaan hinnalla.

TOINI TYTÄR. Me yritämme!

EMÄNTÄ. No, älähän, isä, kehtaa nyt, eihän se ensimmäistä kertaa ole. Kun he käyvät täällä joka vuosi. Kaikki ostavat heiltä tavaraa. Mikä vika meissä on? Menisimme veräjän taakse, tinkisimme.... Kysytty tavara ostetaan hetkessä.

ISÄNTÄ. Mitäpä vielä keksit. Hän tinkii näet... Joka vuosi käyvät, kaikki ostavat heiltä... Jospa kaikki hyppäisivät avantoon, niin menisittekö tekin perään? Haluatteko saattaa minut tappioon? Istukaa rauhassa. He tulevat kyllä itse.

EMÄNTÄ. Tyttäremme ovat jo naimaikäisiä. Itse Jumala käski heidät pukeutumaan kauniisti. Vai oletko unohtanut, että itsekin kiinnitit huomiosi ensin minun hameeseeni. Minähän olin ommellut sen laukkureiden kankaasta.

VANHA AKKA. He tulevat! Laukkurit tulevat! Mahtavat säkit selässään.

ISÄNTÄ. Mitä te nyt, äiti?..

VANHA AKKA. Huh-huh! Sinun äitis ei ole vielä kuolemassa! Älä välitä, minulla on omaa rahaa. Sinultahan ei saa lahjaa. Minä pidän laukkureista, kun heidän tavaransa ovat niin värikkäitä. Ilman heitä olisi ikävää! Pakajau poikkoseh:  Piukun, paukun, paukku, Suurin nahkalaukku.

Poikinpuolin potkottaa Vennaan pojan selässä.

Koira haukkuu yhä kovemmin.

 

Kaikki tyttäret riennetäh ikkunoih.

 

 ENŠIMMÄINI TYTÄR. Katsokaa kuinka komea poika kulkee tuon vanhan miehen rinnalla.

TOINI TYTÄR. Jospa saisin tämmöisen sulhaseksi!

KOLMAŠ TYTÄR. Vanhimpana menen ensimmäisenä naimisiin.

ISÄNTÄ. Hiljaa nyt! Heti! 

 

Pekka aštuu taloh. Tytöt issutah skammilla hiiskahtamatta.

 

 VASSELEI. Terveh talon isännät! Terveh kaunehet neiččyset!

PEKKA. Terveh teilä, meijän Hristossan vellet! Rauha teijän taloh! Miteinpä elokšena?

ISÄNTÄ. Terve, terve, laukkurit. Elämme pikkuhiljaa vain. Syömme petutonta leipää. Miten kauppanne sujuu?

PEKKA. Jumalan avulla. Hyvien oštajien kera on ilo käyvä kauppua.

VASSELEI. Meijän šäkit ollah täynnä, tavara niin teih i kaččou.

EMÄNTÄ. Älä vain, hyvä poika, niitä avaa, ei meillä ole rahaa.

PEKKA. Tällä kunnon emännällä, tällä kaunottarella varmašti kopeikka löytyy, jotta oštua kaunis lentta, kaklapaikka tahi koru…

VASSELEI. Tämmösie neitijä, tuatton, en ole pitkäh aikah nähnyn. Valiččima ta kulettima heilä parašta tavarua, parahista kankahista ommeltuja hamehie.

PEKKA. Ošša, isäntäisen, moista kaunehutta. Elä kitsaile. Nuapurit ne tuola vuottau, myöhän tähä taloh toima parahammat tavarat.

EMÄNTÄ. Naapurikylä on meitä rikkaampi. Siellä emännät kylpevät kullassa.

PEKKA. Teijän talo köyhältä ei näytä. Šiinä višših eläy kunnon isäntä.

VASSELEI. On näitä moršiemie Šuomeššaki.

 

PAUSSI  

Kaikin kačotah tarkkah isäntyä.

 VASSELEI. A moušot lähemmä pois tiältä, tuatto. Vet’ meijät häihi kučuttih, kait vuotetah, ei ruohita i pläššie ilmain meitä. Mie isännällä lupasin haitarilla šoittua.

 

 Naiset hermoššutah. Akka ta muamo eri puolilta töykätäh isäntyä, jotta tämä piettäis laukkurit.

 

 PEKKA. Lähemmä kohta. Vuota vain, mie näytän heilä pari vehkehtä.

 

 Tämän šanottuo Pekka ikäh kuin vahinkošša kirvottau kesselin lattiella ta šiitä tipahtau esih äijän kaikenmoista tavarua. Naiset lumottuina kačellah tavarua. Pekka näppärällä taikuriliikkehellä vejältäy poven alta šuuren kaunehen kankaškappalehen. Hiän kattau šillä kankahalla stolan ta yhtä näppäräšti tyhjentäy kesselin kankahan piällä. Tavarat ikäh kuin oltais šivottu kiini näkymättömällä rihmalla. Niitä tulou yhä lisyä kesselin šiämeštä ta hämähäkinverkon tapah ne vallatah koko pirtti.

Vasselei kaččou tuattoh ta ruatau šamah tapah.

Ihan hetkeššä pirtin tiloissa on jo ihan kunnon jarmankka.

 

VANHA EMÄNTÄ. No, mitä tälle konnalle mahtaa? Ah, näitä ketteriä karjalaisia! Mistä hyvästä minä tykkäsin heistä lapsuudesta saakka?

PEKKA. Mistä, mistä? Šanohan šie meilä vanha emäntä! Kun kerran muut ei virketä nimitä.

VANHA EMÄNTÄ. Vallattomuudesta!

VASSELEI. A vielä mistä?

VANHA EMÄNTÄ. Nasevasta sanasta!

ENŠIMMÄINI TYTÄR. (Arka) Olen aina uneksinut tällaisesta huivista.

ISÄNTÄ. No, jos vain katselemme kankaita....

PEKKA. Meilä on halvat hinnat ta pität mitat!

ISÄNTÄ. Kyllä minä tiedän, että osaat laulaa makeasti. Mutta katso, kangashan on vanhaa!

VASSELEI. Šie iče olet vanha, a meijän kankahat on parahat.

 

Tytöt nakretah.

 

 PEKKA. Ta kačo mitein tyttärilläš paššuau!

ISÄNTÄ. No nyt, paljonko se maksaa...

PEKKA. Tavara on hyvä ta myömmä šitä halvalla.

TOINI TYTÄR. Kastokaa tätä hametta! Voi kuinka kaunis! Mitä tämmöinen maksaa?

VASSELEI. Kopeikkoja. Šie šuat šen melkein ilmasiksi.

VANHA EMÄNTÄ. Ja vielä yksi seikka, josta tykkään näistä veijäreistä.

PEKKA. No šano, šanohan.

VANHA EMÄNTÄ. Lauluista.

PEKKA. Meilä lauluki on šopiva. Alotapa Vasselei.

 

 Vasselei ottau pienikokosen kantelehen ta šoittau ilosešti. Kyläläisie tulou taloh. Hyö ollah nuapurija. Vilkaš kauppa alkau.

  

Kahekšaš kuva  

Hiäkulkuveh ilmeštyy näyttämöllä. Vesselä kylänväki šuattau šulhaista moršiemen taloh. Moršiemen vanhemmat otetah vierahie vaštah.

Nuorien kiittämisrituali alotetah talon pihašša. Moršien kiertäy vierahie, kumpaset kiitetäh – kehutah häntä. Šiitä kiitetäh hiäjuhlah tulluita avijoparija ta tämän jälkeh tyttöjä ta poikie, kumpaset ei olla vielä naimisissa. Heitä kiitetäh parittain, jokahini pari šuutelou.

Välillä juhlaväki tanššiu. Vasselei ta Lillemur šeuratah hiämänyö.

Heijät šuahah mukah tanššiloih ta kiittämiseh. Vasselei šuoštuu šoittamah harppuo, mi löytyy isännältä. Hiän šoittau šuosittuo tanššimusiikkie.

Kun vierahat lähetäh taloh, kylän miehet kučutah Vasselei pakinoilla.

 

ENŠIMMÄINI. Kuulepas, poika, löydä isäsi ja mene tästä pikemmin.

VASSELEI. Mitä? Keltäpä mie tien löin poikki? Meijät iče moršiemen tuatto kučču häihi.

TOINI. Ajattele itse, me vain sanoimme sinulle.

 

 Vierahat lähetäh pois ta Lillemur tulou Vasselein luokše.

 LILLEMUR. Voin lyödä vetoa, että he aikovat hakata sinut. Siihen onkin syytä: kaikki kylän kaunottaret katsovat vain sinua.

VASSELEI. Niinkö še nyt miuh kaikki i kačotah. Tiälä omie poikie on riittäväšti.

Miun pitäy lähtie, muiten tuatto šiäntyy.

LILLEMUR. No, hyvä, minä saatan sinut, muuten puutut vielä heidän käsiinsä.

Pidetäänkö yhtä suurta hauskaa teidänkin häissänne?

VASSELEI. Meijän rahvaš on reippahampi. Moršien on hyväččäini, a šulhani niin kun kirvehellä veššetty.

LILLEMUR. Teillä on varmasti parempia sulhasia?

VASSELEI. Ettäkö työ niä?

LILLEMUR. Olet julkea ihminen. Vaikka tanssit erinomaisesti.

VASSELEI. Myö karjalaiset šemmoset olemma. Samovuaroista čäijyö juomma, tavarua myömmä ta parittain tanššimma! Suali, jotta työ majatalošta läksijä, muitein oisin näyttän teilä mitein mie balalaikkua šoitan.

LILLEMUR. Kuinka kiva sinä olet. Mennäänkö?

VASSELEI. Ei še niin šovi. Mie enšin šuatan teijät pastorin luokše.

LILLEMUR. Minä olen emansipe enkä tarvitse saattajia.

VASSELEI. Mipä še on?

LILLEMUR. (Nakrau.) Sinä et pääse ymmärtämään jopa sadassa vuodessa.

Muuten, missä olit eilen, kun minua hierottiin votkalla? Tajuatko, mille haisen?  

 

Hiän ottau Vasselein kiäštä.

 

 LILLEMUR. Katsoitko salaa?

VASSELEI. Vielä mitä.

LILLEMUR. No, älä välitä. Kuule Vasselei, halusin kysyä sinulta jotain...

VASSELEI. Kertokkua asiena, neiti.

LILLEMUR. Olenhan sanonut sinulle: älä kutsu minua neidiksi.

VASSELEI. Mitein tahtonetta.

LILLEMUR Kutsu minua nimellä. Parhaat ystävät sanovat minua Liliksi, niin sinäkin voit.

VASSELEI. No, olkah niin, Lili. Miteinpä teijän muamuo kučutah? Šamoin ruoččilaiseh tapah? LILLEMUR. Äitini kuoli aikoja sitten. Hän oli suomalainen. Isäni on ruotsalainen.

VASSELEI. Ai niin...

LILLEMUR. Minä muistin nyt... Kun olin pieni, äitini kertoi minulle pelkojuttuja sinusta.

VASSELEI. Miteinpä niin? Enhän mie ole mikänä vanhuš?

LILLEMUR. Silloin monille lapsille sanottiin: ole kiltti muuten laukkuri tulee ja vie sinut. Sinähän olet laukkuri.

VASSELEI. Niin on.

LILLEMUR. Mutta nyt sinä tuskin saat viedä minut. Haluaisin kysyä, oletko kuullut jotain vallankumouksesta ja sosialisteista?

VASSELEI. Miehän kolme vuotta Piiterissä ruavoin, kaikenmoista šatuin näkömäh.

LILLEMUR. Niinkö? Oikein mielenkiintoista.

VASSELEI. Kaikenmoisie neitijä šielä nävin. Äšen kiellettyjä lehtijä käsissä pitelin.

LILLEMUR. Oletko lukenut niitä?

VASSELEI. Lehtipaperi, niät, on hieno, oikein hyvin kelpuau šätkien kiärimiseh.

LILLEMUR. Selvä. Sanopa Vasselei, viettekö te Pietariin ne turkikset, jotka ostatte Torniosta? VASSELEI. Niin juštih. Mie šen tuatolla ehotin. Šielä šuamma niistä tuluo kahta kertua enämmän.

LILLEMUR. Ja kuljette varmasti salateitä?

VASSELEI. Olemmako hulluja, jotta tavaroja tullista läpi vejellä.

LILLEMUR. Erinomaista. Kuinka usein te kuljette edestakaisin?

VASSELEI. Emmä myö rikeneh käy. Ka eryähät ympäri vuuvven kuleškellah.

LILLEMUR. Niinkö? Ja paljonko tavaraa mahtuu tähän säkkiin?

VASSELEI. Še kačo riippuu mimmoni mieš šitä kantau. Täššä työššä on vähän mukavua. Jalkoja vain hierot, a tienuat vähän. Kun olis meilä heponi ta kärryt...

LILLEMUR. Siis milloin te aiotte palata Venäjälle?

VASSELEI. Mie ajattelen, jotta Miihkali Arhankelin päiväkši piäšemmä kotipuolella.

Še on kahen netälin piäštä. Enšin Piiterih mänemmä, a Roštuokši kotih.

LILLEMUR. Kuule viikon päästä minulla on nimipäivät. Haluaisin, että sinäkin tulisit, tanssisit ja laulaisit juhlassani. Kutsun sinut ravintolaan.

VASSELEI. Milmako?

LILLEMUR. Isäni sanoi, että markkinoiden aikana voitte asua meidän siipirakennuksessamme. Tässä on osoitteemme. Ota. Lupaa vain vaihtavasi nämä kauheat saappaasi.

 

 Karjuntua ta jalkojen kopinua kuuluu näyttämön perältä.

 

 VASSELEI. Voi, piessa. Tuohan on vallešmanni. Miun kannattais peittäytyö kunnenih.

LILLEMUR. Oletpa sinä pelokas. Seiso rauhassa. Minä peitän sinut.

 

 Hyö peräyvytäh näyttämöllä. Lillemur vejältäy Vasselein šylih, avuau šajevarjon, mi peittäy heijät.

 Kakši märkyä pörröpäistä naista alušpaitasillah juoššah vallešmannin peräššä, mi yrittäy piäššä heistä pakoh. Naiset rapšutetah mieštä kylyvaššoilla.

 

 NAINEN. Pystytkö vielä, saatanan sälli, tunkeutumaan vieraaseen saunaan.

VALLEŠMANNI. Lain nimellä lopettaakaa! 

 

Naiset vain löylytetäh vaššoilla vallešmannie. Kun ne männäh nuorien šivučči, Lillemur laškou šajevarjon, ka ei piäššä Vasseleita šylistäh.

 

 VASSELEI. Oletpa šie kekšelijä.

LILLEMUR. Saat kyllä nähdä, mitä on tosi konspiraatio.

LILLEMUR. Siis tavataanko Torniossa?

VASSELEI. Tuattoni ei šuoššu. Myö emmä voi elyä herrojen taloissa.

LILLEMUR. Mitä tyhmyyksiä sinä puhut! Olethan aikuinen ihminen, mutta käyttäydyt kuin raakalainen. Te autoitte meitä. Isäni ei koskaan ole ollut velkaa.

LILLEMUR.Te tulette asumaan meidän siipirakennukseemme. Asia on selvä.

Ehkä saat avullani suuret voitot. Erittäin suuret.

VASSELEI. Myö emmä käy kallehissa ravintoloissa. Kapakašša vielä vieläi.

LILLEMUR. Joutavia. Sinun tähtesi järjestämme juhlat siveässä kapakassa.

Kuuletko? Vain sinun tähtesi.

VASSELEI. Miunko tähe? Mistä hyväštä?

LILLEMUR. No kun minä haluan.

VASSELEI. En tiijä.

LILLEMUR. Sinä sanoit olleesi töissä kaupungissa. Siis valehtelit!

VASSELEI. Pyhäristi! En mie valehellun.

LILLEMUR. Voi, kuinka hassusti te ristitte silmänne. Erittäin hassulta näyttää.

No, minun täytyy mennä. Me kohta lähdemme. Pastori lainaa meille kärrynsä.

Isäni odottaa kai siellä. No, mitä sinä tuijotat? Olkoon, voit saattaa minut.

 

Yhekšäš kuva 

 

Vähän ajan piäštä. Šama majatalo.

Tyhjä huoneh. Kuuma samovuara stolalla.

Pekka juuvva hörppiy čäijyö. Mamma touhuou takan luona.

 

 PEKKA. Kauppa tänäpiänä onnistu. Passipo šiula kylyštä. Laukkurin, tiijät, on paha kylyttä olla. Šain kyllitellen luitani vaššalla repšuttua.

MAMMA. Sinulla on komea poika. Vaimosi on nähtävästi upea nainen.

PEKKA. Poikani kaunehuošta ei ole kovuan tolkkuo, vain piänvaivua. Nuori vielä on, hullupiä. A miteinpä šiun poikaš? Hiän kait, Vasseleita kahta vuotta vanhempi on?

MAMMA. Kahta ja puolta. Hän on vahva ja järkevä poika. Lääkäriksi oppinut, asuu nyt kaupungissa.

PEKKA. Meilä Venäjällä kaikki liäkärit herroja ollah. Rahvaš heilä jalkoih kumarretah pulašša.

MAMMA. Minä en aio kumartua poikani edessä. Hänen pitäisi kumartaa minulle.

Annoin hänelle koko nuoruuteni. Ahersin yötä päivää, jotta hänestä olisi tullut kunnon ihminen.

PEKKA. Eikö šiun Hassinen auttan poikua, kuni elošša oli?

MAMMA. Ensin kyllä rakasti, lellitteli. Mutta sitten, kun poikamme kasvoi... Suututin nähtävästi Jumalaa kovasti, kun kerran hän on niin ankara minulle ollut.

PEKKA. Ei šua niin Jumalašta paissa.

MAMMA. Sinä et saa. Mutta minä saan. Sinun poikasi on laillisessa avioliitossa syntynyt.

 

 PAUSSI  

 

PEKKA. Mitä šie, Mamma, šemmoista pakajat, mie en miteinkänä piäše piällä.

MAMMA. Älä välitä, akka kieltä pieksää, itse ei tiedä mitä puhuu.

 

 Mamma liikuttelou halkoja avotakašša, vahinkošša polttau käteh ta karjahtau.

 

 MAMMA. Hiton halot! Hiton tuli! Tahdotko koukistuttaa sormeni kokonaan? Kukaan ei välitä minusta, vanhasta romuläjästä.

PEKKA. Mitäpä šiula on tullun, Kaisa? Vuotahan, mie heti löyvän voitien, še hyvin auttau.

 Pekka juokšou tavarašäkkih luo ta tulou Mamman viereh liäkepullo kiäššäh.

Hiän ottau Mamman kiäštä ta voitelou palokohtua.

 PEKKA. Käytkö kipiešti?

MAMMA. Nyt vielä kovemmin koskee.

PEKKA. Parenou še.

MAMMA. Se parenee kun olen kuollut.

 

 PAUSSI  

 

MAMMA. Etkö tule enää?

PEKKA. En tiijä.

MAMMA. Et tiedä.... Sinä et tiedä mitään. Sinä et ole koskaan tiennyt varmaan.

PEKKA. Mintäh kačot niin šurumielin. Mi on tapahtun?

MAMMA. Se tapahtui jo aikoja sitten. Hassinen rakasti minua kovasti. Niin monta kertaa hän halusi tappaa minut rakkautensa takia. Kun poikani täytti viisi, hän oli jo varma, että Hannu ei ole hänen lapsensa.

PEKKA. Tahotko šie šanuo, jotta…

MAMMA. Juuri sitä samaa… Miksi olet niin hätääntynyt, Pekka Lipkin? Sellaista sattuu usein. Laukkurit tulivat, laukkurit lahtivät pois, ja suomalaiset likat toivat äpärälapsia helmoissa. Haluaisin, että tietäisit, minä en pahoittele mitään. Muistatko kun yövyit vanhauskoisten talossa ja me toimme sinne leipää ja villaa? Poikani oli mukana.

PEKKA. Muissan. Šiula oli šinini mekko piällä... Niin kun še olis ollun eklein.

MAMMA. Silloin annoit pojalle lahjaksi maalatun puulelun. Istuimme vierekkäin.

Ja kukaan ei tiennyt mitään….. Nyt ei ole tärkeää, että eräs laukkuri lupasi tytölle palata, mutta ei palannutkaan.

PEKKA. Konša mie tulin, šie olit jo miehellä. Ta mie… Miula…

MAMMA. Keitän kahvit...

PEKKA. Prosti milma, Kaisa...

MAMMA. Kuka se osaisi keittää paremmat kahvit?

PEKKA. Ei niken. Šiun kahvi on paraš.

 

 Mamma lähtöy pois. Taloh tullah kaupanpitäjä akkah kera.

Hyö šuatetah vallešmannie, kumpani on kovašša humalašša.

 

 TAINA. Katsokaa, herra vallesmanni, mokoma pesä täällä on. Ja voi kuinka ruma haju! Ryssälle haisee! VALLESMANNI. Niinpä niin. Voi helvettiä!

TAINA. No, mitä, Pekka Lipkin? Väitätkö nytkin, että sinun säkkisi ovat täynnä likaisia pyykkejä ja sammalta? Viimeksi herra vallesmanni oli liian suopea, mutta nyt hän antaa teille selkäsaunaa.

VALLESMANNI. Laki on laki.

PEKKA. Hyvä Taina. Myöhän teijän kera aina šovušša olima. Milläpä myö teitä häiričemmä. Myöhän kuletamma tavarat Piiteristä, a työ myöttä omie, toisenmoisie.

TAINA. Kyllä te osaatte tehdä hävyttömyyksiä vieraassa maassa. Käytte täällä varastamassa ja huvittelemassa.

VALLESMANNI. Laki on laki.

RISTO. Taina, älä puhu turhia.

PEKKA. Meilä ei ole kiellettyö tavarua. Kaikki paperit on pojallani.

TAINA. Ajatteletko, että täällä asuu hupsuja. Kuka uskoo, että olet hankkinut myyntiluvan? VALLESMANNI. Niin. Kuka uskoo? Piru vieköön!

 

 Mamma tulou.

 

 MAMMA. Minä uskon. Oletko sinä, Risto Parkkinen, sotkenut hiton puotisi ja kunnon majataloni? Vain onko sinun vaimosi pois tolaltaan, kun aikoo panna minutkin tohvelinsa alle?

TAINA. Olin oikeassa, herra vallesmanni, tässä on kokonainen ryövärikopla.

Kaikki meikäläiset tietävät, että sinä, Kaisa Hassinen, olet aina puolustanut karjalaisia laukkureita. Rehellisellä työllä ei hanki rikkautta.

VALLESMANNI. Pidätetään rikolliset!

RISTO. Taina, hoitaako herra vallesmanni itse kaikki asiat?

TAINA. Laki on laki. Ja sen nimellä me takavarikoimme tänään kaikki tavarat näiltä ryssiltä. Niinkö, herra vallesmanni?

VALLESMANNI. Viipymättä!

TAINA. Anna tavarasi tänne.

 

 Taina rientäy eteh. Hiän huomuau šäkit nurkašša ta karjahtau riemuissah.

 

 TAINA. Täällähän ne säkit ovatkin. Mitäpä sinä seisot, Risto, tule avuksi. Vedetään nämä salatavarat näkyviin, kuten herra vallesmanni käski.

VALLESMANNI. Just niin! Tuokaa kaikki tänne!  Kaupanpitäjä läheštyy arkaillen akkuah.

 

Mamma piipahtau hetkekši huonehešta ta tulou jälelläh pyššyn kera.

 

 MAMMA. Siirtykää kauemmaksi! Kunnes ehdin tehdä reikiä tyhjiin päihinne.

Jopa mieheni ei uskaltanut komentaa tässä talossa.

RISTO. Hyvä Kaisa! Miksi te olette lakia vastaan? Se käy teille liian kalliiksi.

VALLESMANNI. Laki on laki!

PEKKA. Kuule, Mamma! Ruatakkah hyö asiena....

MAMMA. Sinä, Pekka Lipkin, olet vieras talossani, siksi olisitko vaiti. Ja teille sanon: en ole koskaan rikkonut lakia. Kaikki talon tavarat ovat minun, nuo säkit myös. Ja niiden sisältökin. Jos joku haluaa viedä täältä vaikkapa vääntyneen lusikan, saa lisäksi lyijykorvapuustin. Jos mieli tekee ottaa varkaat kiinni — niin menkää metsään. En ole kuullut, että poliisimme olisi pidättänyt vaikkapa yhden niistä murhaajista ja karkurisotilaista, jotka piileskelevät meidän metsissä. Sen sijaan kerrotaan että laukkureilta takavarikoitua tavaraa myydään Oulun puodeissa ja hyvän lahjuksen kaupalla jokainen saa myydä pontikkaa poliisilaitoksen ikkunan alla.

VALLESMANNI. Kuka puhuu pontikasta? TAINA. Heidät pitää vangita.

VALLESMANNI. Pontikan nimellä... (Kuatuu lattiella.)

RISTO. Herra vallesmanni voi huonosti, ehkä tämä haju...

TAINA. Miksi sinä puolustat näitä ryssiä, Kaisa? Kerron tarkastajalle, että he maksavat sinulle hyvin.

RISTO. Antakaa periksi, hyvä Kaisa.

MAMMA. Jokaisella on omia syntiä. Muttei yksikään torppari sano pahaa sanaa karjalaisista. Siksi kun he astuvat jokaiseen taloon Jumalan nimellä, eivätkä he liikaa penniä ota köyhältä. Menkää hiiteen! TAINA. Tämähän on kapina. Oikea kapina. Kuuletteko, herra vallesmanni?  Vallešmanni murmettau mitä lienöy, mistä ei šua šelvyä.

 RISTO. Te ette vähällä siitä selviä. Muistakaa.

 Kaisa ampuu ilmah ta kuččumattomat vierahat peloissah kiirehitäh pois.

 MAMMA. Voitte valittaa tuomarille, herra Holmbergille, jonka Pekka vasta paransi silmätaudista!  PAUSSI  PEKKA. Mitäpä šie ruavoit, Kaisa? Nyt hyö ei jätetä šilma rauhah.

MAMMA. Etkö hetkeksikään voinut tekeytyä, valehdella hyödyksesi?

PEKKA. Ei šiinä miteinkänä voinun.

MAMMA. Nyt minä ymmärrän, mikset tähän saakka ole rikastunut.

PEKKA.(Nauraa) A šie heijät lujašti pölätit. Hyö juuri ei pukšujah šituttu.

PEKKA. Passipo šiula! En tiijä mitä ruatasima, jos šilma ei ois. Mitein mie pärjäisin šiutta...

 

 Vasselei ilomielin rientäy taloh. Mamma lähtöy pois.

 

 VASSELEI. Tuatto, lykky meijän käteh. Myö piäšemmä herrojen talošša elämäh.

Lili šano, jotta hänen tuatto kuččuu meitä elämäh, šiitä hyväštä kun šie hänet parennit.

PEKKA. Elähän šie kovuan iloile etukäteh, enšin pitäy Tornioh piäššä.

VASSELEI. Hiän on kaunis, ka käyttäytyy kuin mieš.

PEKKA. Miehän käsin šiun rutompah tulla.

VASSELEI. Enhän mie mitänä. Vain kakši tanššie tanššin.

PEKKA. Paikallini kauppieš kerto meistä vallešmannilla. Juuri, jotta ei kaikkie tavaroja anaššettu. Hyvä, jotta emäntä puolisti.

VASSELEI. Kauppieš! Oho, rotta! Šuomelaiset roistot! 

 

Pekka kiäntyy ta antau pojallah korvalla.

 

 VASSELEI. Mipä šiula nyt tuli? Ei šua i mitänä virkkua.

PEKKA. Liijan pitäkši on kieleš kašvan. Elä konšana näin pakaja ihmisistä! Ymmärrit?

VASSELEI. Ymmärrin…

PEKKA. Missäpä Ossippa ta Homa?

VASSELEI. A mie mistä tiijän. Hyö häissä oltih, a siitä…

PEKKA. Tottaš on jo mänty tieheš. Hyvä kun ni mäntih ajoissa.

VASSELEI. Ei mänty kuin puattih. Nämä viekkurit višših šuatih tietyä, jotta vallešmanni kylyä kiertelöy ta i livahettih. A meilä ei ni puolta šanua virketty. Niin kait oli. Petturit! A kun lienöy še tuomari vallešmannilla käšken?

PEKKA. Vasselei!

VASSELEI. A kun totta ollou, mitä šiitä?  

 

Mamma tulou eväškiärö kiäššäh.

 

 MAMMA. Ota, yhtä maukkaita kuin karjalaisia piiraitanne.

PEKKA. Passipo. Istukka pitän matan iellä.

 

Hyö istuuvutah ta ollah hetken iänettä.

 

 PEKKA. En tiijä mitä šanuo šiula, Mamma... Prosti milma kaikešta... Moušot, näkeyvymmä vielä...

VASSELEI. Myö vielä yheššä tanššimma ta laulamma.

MAMMA. Sinulla on iloinen poika.

VASSELEI. Tietenki näkeyvymmä. Voinko mie niisi teitä Mammakši kuččuo.

MAMMA. Kutsu vaan. Sinun isäsi keksi minulle tämän nimen.

VASSELEI. Hiän še šuattau. A työ oletta vähäsen miun muamoh näkömyä.

PEKKA. Riittäy šiula jo kieltä piekšyä.

MAMMA. Mitä teillä, karjalaisilla, sanotaan matkalle lähtiessä?

PEKKA. Jumala kerallaš!

MAMMA. No, niin Jumala kerallanne!

MAMMA. Pekka! Menkää takapihan kautta. Polku vie teidät joenrantaa pitkin metsään asti.

 

 Laukkurit lähetäh pois. Mamma jiäy yksin näyttämöllä. Hiän avuau ikkunan.

Pekan laulu tuulen kantamana kuuluu huoneheh.

 Karjalan muan kultakäköset kukkuu.

Kirikkökupolit kiiloittelou Taljanka illoilla tanššiloih kuččuu, Kantelen iäni helisöy.

Kulen mie kulen, Värčči šelkyä painau Täššä vierahašša muašša Kotie vain aina mieleššä pien...

 

  TOINI NÄYTÖŠ 

Enšimmäini kuva Pekan uni 

 

Pekka näköy ihmehunta. Vasselei šoutau yksin kultaveneheššä.

Hänellä on ylen kaunis puku piällä. Šuuri hopie kanteleh koristau venehtä.

Iče tuuli šoittau šen kielijä. Vasselein laulu kuuluu tuulenpuuškien läpi.

 

 PEKAN IÄNI. Oletko še šie? Miun poikan Vasselei Lipkin?

VASSELEI. Mie olen tuatton.

PEKAN IÄNI. Kunnepa šie niin mahtavana šouvat? Kunnepa šie poikan kultaveneheššä šouvat? VASSELEI. Läksin moršienta käymäh. Niin kuin Väinämöinen.

PEKAN IÄNI. Vot moločča olet. A kun muamo ihaštuu. A tiijetähkö šiitä kyläššä? Miteinpä šie miun šiunautta läksit?

VASSELEI. Še on kaikki vanhua, männyttä! Mitä šie kyläštä! Iče čuari tietäy! Hiän niisi pyrki veneheh, ka mie hänet työnšin tieheh.

PEKAN IÄNI. Miteinpä šie uškallit iče čuarin kera niin paissa?

VASSELEI. A myö hänen kera niin ni pakajamma. Mie vet hänen tyttären naišeksi otan.

PEKAN IÄNI. Tyttären? Ihanko šie čuarin tytärtä kosimah mänet?

VASSELEI. Karjalan laukkurit, tuatton, uuvven ašetukšen mukah keneraliloiksi on pantu. Myö šiun kera nyt keneralit olemma.

PEKAN IANI. Kaniin čuari on nyt miun svuatto!?

VASSELEI. Myö heitä kaikkie opaššamma karjalakši pakajamah. Šiitä vašta elämä alkau! Šiitä meijät tunnetah!

 PEKAN IÄNI. Jumala auta! 

 

Pimennyš. Näkymä katou.

 Ilta. Talon šiipirakennuš Tornion kaupunkissa. Pieni palvelijien huoneh.

Kakši ruočintyylistä šänkyö on taka-alalla.

Etualalla on stola ta stuuloja. Šeinissä šuurija kynttiläjalkoja.

Pekka makuau lattiella šänkyštä vetämällä pat’t’alla.

Mieš havaččeutuu eikä voi ymmärtyä, missä hiän on.

Hiän istuutuu šänkyn laijalla ta ristiy šilmieh.

 

 PEKKA. Voi Herra Jumala! Kaikkiehan unešša šattuu! 

 

Pekka ottau šäkistäh kuparisen kovottavan ikonin. Hiän ašettau šen korkien pol’čan nurkkah ta šytyttäy kynttilän pieneh kuppih ikonien eteh.

 

 PEKKA Voi Spuassu Šyöttäjä-kormiličča, varjele meitä! Anna meilä järkie!  

 

Hiän eččiy eikä löyvä šuappaitah. Oveh koputetah ta talonisäntä tuomari Holmberg aštuu kynnykšellä.

 

 TUOMARI. Hyvää yötä. Miten viihdytte täällä? Onko kaikki kunnossa?

PEKKA. Šuokua anteekši, herra tuomari. Mie niin lujah uinosin. Tieštä vaivuin.

Ajattelin vain vähäsekši aikua hurnehun. A kačon pihalla jo pilkkopimie.

TUOMARI. Miksi te ette nuku sängyssä? Siellä on lämpimämpää.

PEKKA. Emmä myö ole tottun šemmosih.

TUOMARI. Käskin tarjota teille teetä. Tarjotaanko?

PEKKA. Riähkä on valittua. Kiitokšie majotukšešta ta kaikešta hyväštä.

TUOMARI. Ei mitään kiitoksia. Minä olen teille velkaa. Te pelastitte tyttäreni ja autoitte minuakin. Tämä sairaus on vaivannut minua jo moneen vuoteen, olen tuhlannut paljon rahaa. Kerran kävin jopa Sveitsissa hoidossa. Kaikki oli turhaa. Mutta teidän lääkkeenne auttaa niin että kohta en tarvitse silmälasejakaan.

PEKKA. Mie voin šanuo varmašti, jotta teilä ei ole šilmäšairauš. Še kaikki tulou hermoloista. Teijän pitäy olla rauhašša. Ainaski kakši enšimmäistä netälie pitäy keštyä. A šiitä kaihi ičeštäh šulau. Tämä liäke on oikie, elkyä huolikkua, jotta še pahalla haisuu. Še on kontien rasvalla luajittu. Joka päivä vain pitäkkyä kiäre liäkkien kera šilmällä tuntikauven ennein muate mänyö.

TUOMARI. Lupaan nuodattaa kaikkia ohjeitasi. Keneltä olet perinyt nämä tiedot?

PEKKA. Tuatolta. A tuatto ukolta, ukko omalta tuatolta. Meijän ammatissa ilmain šitä et pärjyä. Myö jo noin kolmesatua vuotta Šuomen polkuja kävelemmä.

Loittosissa kylissä rahvaš ei ole konšana i tietän mi še liäkäri on, ei oltu i kuultu. Šama peta on kuin teilä Šuomešša, niin ni Venäjällä.

TUOMARI. Niin on. Talonpojat ovat tähän asti kärsineet kulkutaudeista.

TUOMARI. Milloin lähdette takaisin?

PEKKA. Elkyä huolehtikkua, herra tuomari, kahen päivän piäštä jo lähemmä.

Kahešša päiväššä kerkiemmä kaikki työt luatie, tuškin še rutompah onnistuu.

TUOMARI. Ei, ei. Asukaa niin pitkään kuin haluatte. Tänään ystäväni tohtori Hainari kävi täällä. Hän ihmetteli sitä silmäni parannusta. Saatuaan tietää, että osaat vanhoja lauluja, hän halusi tutustua sinuun. Ystäväni on vasta päättänyt yliopiston ja aikoo matkustaa teidän seuduillenne. Hainari haluaa kuunnella sinua. Hän on oikein kiinnostunut folkloorista.

PEKKA. Šen mie mielelläni. Kerran mie eryähällä Helsinkin magistrilla lauloin kokonaista kakši päivyä levähtelömättä.

TUOMARI. Siis sovittu. Huomasin, että poikasi seurustelee tyttäreni kanssa.

Se ei ole hyvää.

PEKKA. Mitäpä šiinä hyvyä. Šemmoni tyttö ei ole poikani vertani. Šelvä še on! Hiän, herra tuomari, pitälti linnašša eli. Piä hänellä on hyvä, vain kun ei voi iččie aisoissa pityä. Jo kohta yö tulou, a häntä ei nävy. Onko še kunnon käyttäytymistä? Nykyjäh nuoriso omie vanhempie ei kovin kunnivoita.

TUOMARI. Olet oikeassa. Eivät kunnioita.

 

 PAUSSI  

 

PEKKA. Teijänki tytär ei ole vielä tullun? Ei šiinä mitänä hyvyä. Nuoret ne on, ka meijän aikoina kaikki oli toiseh tapah. Milma tuatto kurissa piti...

 

 Tuomari lähtöy ovella.

 

 TUOMARI. Jos tarvitset jotain niin kysy minulta. Hyvää yötä!

PEKKA. Hyvyä yötä, herra tuomari!  

 

Heti kun tuomari poistuu, Pekka hätähisenä juokšentelou pitin huonehta ta kiirehissäh šuoriutuu.

 

 PEKKA. Oho roisto! Oho roisto! Kokonah še miut häpieh panou. Vuotahan mie šiula näytän kuin še niin myöhäh kävellä. Missäpä miun juhlašuappuat ollah?

 

 Ovi lennähtäy auki ta Vasselei aštuu huoneheh.

Hiän on melko humalašša. Hänellä on uuši turkki piällä ta tuaton šuappahat jalašša. Muššelma on šilmän alla.

 

 PEKKA. Missä olit, rosto! Missä šilma piessa veteli!

VASSELEI. Tuatto, mie kait akotun.

PEKKA. Mitein akotut? Mitä piruo šie nyt täššä pakajat? Kenetpä šie naisekši otat?

VASSELEI. Mie olen laukkuri, a tosi laukkuri voit kaiken. Šen ruoččilaisen tytön. Mie ravintolašša nellä kertua hänen kera tanššin. Hiän miuh rakaštu kuin kišša. Kačo vain ajan piäštä myö avuamma täššä talošša oman kaupan.

Myö vielä kaikilla näytämmä, ket ne Lipkinit ollah. Vain myö, karjalaiset šuatamma kunnolla kauppua käyvä!

PEKKA. Šie kait olet liikua juonun? Tulehan lähemmäkši.

VASSELEI. Hiän miut šemmosien ihmisien kera tutušti. Kaikki šuuret kupčat ta herrat ollah. Jokahisella on kultakellot timanttineh. Tavarua hyö laivoilla kuletetah.

Heilä on kaikkie piessa päineh. Mie nyt olen heijän paraš yštävä, voin ottua heiltä tavarua velkah vaikkapa miljonilla! Niin vot! Mie heijän ieššä kakši tuntie tanššin.

PEKKA. Olet šiis kupčojen listoilla kirjuttautun? A oletko enšin nuamaš peššyn?

VASSELEI. Šie tuatto et mitänä ymmärrä kauppakäynnissä! Šie vain rehellisyön puolešta taistelet. Missäpä še on šiun rehellisyyš?! Ei ole šiitä enyä missänä.

Jokahista kannattais petkuttua! Mie šopisin, jotta hyö annetah meilä ilmasiksi turkikset, miun kunnivošanašta. Myö šiun kera nyt kullašta šyömäh rupiemma. Ta koko meijän kylän oššamma.

PEKKA. Vuotahan, miljoonimieš! 

 

Pekka avuau remmin, hyökkyäy Vasselein piällä ta täyttä tuurie hakkuau häntä remmillä.

 

 PEKKA. Tämä šiula ravintolašta!

VASSELEI. Kipieštihän še käypi. Miehän meistä huolehin, staraičin.

PEKKA. Tämä moršiemešta!

VASSELEI. En mie valehtan! Hiän iče miuh tarttu.

PEKKA. Tämä šiun tosiešta!

PEKKA. A tämä čuarista! 

 

Vasselei yrittäy kömpelöšti puata tuaton remmistä, ka romahtau lattialla.

 

 Toini kuva 

 

Kauppatori on täynnä väkie. Kuuluu houkuttelovie huutoja ta musiikin šoittuo. Kauppiehat käyväh vilkašta kauppua.

Hyö myyvväh turkikšie, meččälintuo, kalua ta nahkua.

Lipkinit ollah juuri makšamašša tavarašta myöjällä etualalla.

 

 MYYJÄ. Eikö tavara miellytä kauppiasta?

PEKKA. Kun šie isäntäisen alentaisit hintua kaheštakymmeneštä nahašta, ottasin šiulta vielä lisyä.

MYYJÄ. Lisääkö alennusta? Tingitään jo koko tunti. Tuo on jo kiusaamista, en pääse sinusta irti. Annan jo melkein ilmaiseksi. Ota jos haluat, jollet, niin mene ohi.

VASSELEI. Onko še ilmaista! Kuunnelkua vain tätä! Ilmaista on tuola, nurkan takuana. Šilma kuunnella niin olet kuin oma tuatto meilä.

PEKKA (Vetäy poikuah šyrjäh.) Vuota, Vasselei, šie kaiken piluat.

VASSELEI. (Kiihtyy.) Tuatto, anna mie tinkin. Tätä jätkyä pitäy vähäsen vielä painella. Miušta tuntuu, jotta kohta hiän antau periksi. Šiehän iče šanoit, jotta miun pitäy opaštuo.

PEKKA. No olkah. Mäne. Mie enämpi en jakša. Vaivuin jo.

 

Pekka šiirtyy kauppariviltä ta oštau lämpimän piirakan piirakanmyöjältä.

Hiän istuutuu myöntistolan viereh ta piirakkua šyyvven šeuruau poikah touhuo. Vasselei innokkahašti tinkiy ta väkie keräytyy kaččomah šitä.

 

 VASSELEI. Kačo šie näitä nahkoja, ne ei ni kiilletä yhtänä.

MYYJÄ. Mitä sinä höpiset, ostin nämä nahkat saamelaisilta.

VASSELEI. Kenpä še oravalla oččah ampuu? Ollouko šiun saamelaiset viäräšilmäset? Meilä, Karjalašša, šemmoista ei ole, jotta oravua oččah ammuttais.

MYYJÄ. Otsako? Missä näet reikiä? En ole koskaan myynyt huonolaatuista tavaraa.

VASSELEI. Vot šie i alenna hintua, jottei enämpi kenkänä šemmoista tavarua näkis. Tuatto, annapa tänne rahat.

 

 Vasselei juokšujalkua mänöy tuattoh luokše, ottau häneltä rahat ta heiluttelou paperirahoilla myöjän ieššä.

 

 VASSELEI. Kačohan kuin kaunehet! Niin ni pyritäh šiun kormanoh! Ota rutompah!

MYYJÄ. Voi perhana, kun en pääse irti! Taas nämä karjalaiset vetivät minua nenästä. Voitit kuitenkin. Isältäsi voiton veit. Mistä sellaisia tulee?

VASSELEI. Onko šovittu, isäntä?

MYYJÄ. Sovittu.

 

 Vasselei lat’t’uau tavarat šäkkih ta hyvilläh myöštyy tuattoh luokše.

 

 PEKKA. Vot i hyvä, Jumalan šanalla enšimmäisen värčin šaima täyvekši. Nyt vain ei hintua noššettais. Šanomma, jotta olemma jo oštan tavarua riittäväšti.

VASSELEI. Šelvä še on. Näitkö šie mitein mie hänet löylytin.

PEKKA. Kun ei olis šinisömyä šilmäš alla, niin vielä rutompah šuattasit. A tämän šinisömän kera šie enemmän juopolta näytät etkä kunnon laukkurilta.

VASSELEI. Heilä, kačo, kahvi makšau 25 kopeikkua, a meilä kaikki 60. Ottakka tuatto puuta, hyövymmä hyrčäkši šiitä.

PEKKA. (Matkien.) Hyövymmä. Hyvä, jotta muamo ei niä kuin kaunis šie olet.

Kuiteski poikan olet moločča. Tulou šiušta tolkkuo. Meijän šukuo olet.

 

Äkkie kuuluu kopinua ta vihellyštä. Kauppatori tyhjenöy.

Piirakkamyöjä kiirehtiy pois muijen peräh.

 

 PEKKA. Mintähpä tuo rahvaš huimeni, juokšou eri šuuntih?

MYYJÄ. Sellaista on jo ollut. Poliisi ajaa kaikki hajalle. Kerrotaan, että Helsingissä ja Tampereella tehtaan työläiset lakkasivat tekemästä työtä. He kerääntyivät keskustaan ja huusivat täyttä kurkkua. Poliisi pelkää, että se sama tapahtuu täälläkin. Siksi he ajavat kaikki aukiolta. Sanotaan, että heillä on jo sotilasrykmentti valmiina.

VASSELEI. Še on lakko. Mie tämmöistä Piiterissä nävin. Lähtie täštä pitäy, tuatto!

PEKKA. Elä opašša šoršua uimah. Tänäpiänä ei tule kauppua.

PEKKA. Šie, Vasselei, mäne nyt kotih. Vie tämä tavara. Luve kaikki ta kirjuta paperilla, mitä ta kuin äijän on oššettu. Ta jotta pisysit paikallaš.

VASSELEI. Šelvä on. A šie kunne?

PEKKA. Kapakkah lähen, juon kaikki rahat, šiitä ojah rytkähän.

VASSELEI. Mitä, mitä?

PEKKA. Jotta et koistaš liiku! Kuuletko?

VASSELEI. No kuulen, kuulen.

PEKKA. Niin pitälti jo tällä mualla elän, a en ole vielä kertuana humalašša roikkun. Višših pitäy kuot’ella. A to vielä šanotah, jottet ole miun poika.

 

 Pekka lähtöy pois.

 

 VASSELEI. (Hän katselee neuvottomana isän perään ja puhuu myyjänaiselle.) Hiän ei ole ikinä kapakoissa käynyn. Valehtelou kaikkie! Tiälä ojatki kaikki kuivat ollah. Mäne šie vielä löyvä likua.

MYYJÄ. Miehenikin tykkäsi ryyppämisestä. Mies on aina mies. Mistäpä sellaisia komeita tulee? VASSELEI. Karjalaisie myö olemma, Vuokkiniemeštä.

MYYJÄ. Täällä paikkoin kiertelee paljon karjalaisia. Miehet ovat ilosia ja siveitä.

Teillähän on venäläinen usko. Olen kuullut, että se on meidän uskoamme lujempi. Sanotaan, että ortodoksi ei saa paluumatkaa.

VASSELEI (Tarttuu šäkkilöih.) Šanonhan mie teilä, jotta valehtelou hiän kaikkie!  

 

Pimennyš.

 

 

  Kolmaš kuva 

Tuomarin talo. Šama šiipirakennukšen huoneh.

Pirtissä on kuuma ta Vasselei on alušpaitasillah.

Hiän lajittelou ta laškou oššettuo tavarua, kirjuttau muistihpanoja paperilappuh.

Oveh koputetah. Lillemur kahen nuoren miehen šuattamana tulou huoneheh. Toisella heistä on matkalaukku.

 

 VASSELEI. Lili? A mie tiälä, tuota.....

LILLEMUR. Päivää, Vasselei! Särkeekö päätäsi? Hä, sulla on komea mustelma.

OSKAR. Jo, kyllä!

VIKTOR. Komea sinimarja!

LILLEMUR. Ole hyvä, Vasselei. Tämä on Oskar. Hän on puhdasverinen ruotsalainen, joka asuu Helsingissä eikä ymmärrä tippaakaan suomea. Ja tämä on Viktor, hän on suomalainen, joka puhuu erinomaista venäjää. Itse Leninin tuttava.

VIKTOR. Viktor.

VASSELEI. Vasselei.

VIKTOR. Leninistä hän laski leikkiä.

VASSELEI. A kenpä še on? OSKAR. (Nakrau tarttuvašti.) 

 

Viktor kaččelou oravannahkoja.

 

 VIKTOR. Lappalaista oravaa. Pehmeätä kultaa. Olet kelpo mies, hyvän tavaran tuntija.

LILLEMUR. Oskar lupasi järjestää asiasi.

VASSELEI. Mipä vielä asie?

LILLEMUR. Sinähän tappelit eilen upseerin kanssa.

VASSELEI. Miekö? Konša?

LILLEMUR. Ravintolassa. Minun nimipäivissäni. Puolustit minun kunniaani.

VASSELEI. Mie?

LILLEMUR. Hädin tuskin teidät erotettiin toisistanne. Se oli todellinen karhun ja kopean upseerin taistelu. Hän haastoi sinut kaksintaisteluun. Mutta kun upseerin ei saa taistella talonpojan kanssa, Oskarista tulee taistelija sinun asemestasi. Kun hän on sulhaseni.

 

 Oskar nakrau ta piätäh mutkuttau.

 

 VASSELEI. Ka miteinpä še niin? Min takie mie tappelin šen upšeerin kera? En mie ušo, ei šitä voinun olla! LILLEMUR. Sinä puolustit kunniaani. Tuo hölmö sanoi maksavansa pitkän pennin minun kanssani vietetystä yöstä.

 

 Tytön avoimuš hämmäššyttäy Vasseleita.

 

 LILLEMUR. Katsokaa, hän on punastunut! Voi, tätä turmeltumatonta kylännuorisoa.

Voi, näitä siveitä karjalaisia laukkureita! Otatko minut vaimoksesi, Vasselei? Olethan luvannut.

 

 Viktor ta Oskar nakretah.

 

 VASSELEI. Mitäpä miula nyt ruatua? Mistäpä še upšeeri šinne ilmešty? En mie huomannun häntä šielä.

LILLEMUR. Minä kerroin Viktorille ja Oskarille kuinka taitavasti te toimitatte salatavaraa rajan yli. Sinä itsekin kerroit siitä eilen illalla.

VASSELEI. En mie muissa.

LILLEMUR. Paljonko sinä saat myytyäsi nämä kamat Pietarissa?

VASSELEI. Ei še ole mikänä kama, kun kunnon tavara.

LILLEMUR. Älä ota pahaksesi.

VASSELEI. No šiinä šuan rupl’an maissa. Vielä makšamma tavaroista, mit velkah ottima.

LILLEMUR. Minä just arvasin!

VIKTOR. Me annamme sinulle sata ruplaa päälle, nyt heti, jos autat meitä.

VASSELEI. Miekö? Teitä?

LILLEMUR. Just niin. Sinä voisit auttaa pientä järjestöämme.

VIKTOR. Olet varmaan kuullut, että tavallisten ihmisten pitää auttaa toisiaan? Maailmassa ei ole suomalaisia, ruotsalaisia, venäläisiä eikä karjalaisia.

Kaikki ovat veljeksiä.

VASSELEI. Elkyähän työ. Šiihi, kaččuot, milma että vejä. Mie šemmosista tempuista olen kuullun.

LILLEMUR. Jos minulle ehdotettaisiin pikkuasiasta sellainen rahasumma, minä en hetkeäkään epäilisi.

OSKAR. (Nakrau.)

 LILLEMUR. En tarkoita sitä eilistä. Olenko minä tosiaan porton näköinen?

OSKAR. (Nakrau.)

LILLEMUR. Kuule, olet röyhkeä tyyppi! Oskar lähtee sinun asemestasi kaksintaisteluun.

Hän voi kaatua siihen.

OSKAR. Jo, kyllä!

LILLEMUR. Mutta sinä et pysty tekemään maksullista pikkupalvelusta. Luulin sinua toisenlaiseksi. Pidin sinusta enemmän.

VIKTOR. Juttelisin tämän pojan kanssa kahden kesken.

LILLEMUR. Hyvä. Olen jo aikoja sitten luvannut tutustuttaa Oskarin isääni.

Isäni haaveilee, että saisin mieheksi ruotsalaisen. Miksei, jos vain Vasselei ei ryöstä minua ennen sitä.

 

 Hyö lähetäh pois.

 

 VIKTOR. Ymmärsitkö jotain?

VASSELEI. Mitäpä šiinä ymmärtyä. Emmä myö ole tottun juomah, šentäh emmäi muissa iččienä. Ihanko tovella olen upšeerin piällä hypännyn? Vot häpietä! Oliko še venäläini upšeeri?

VIKTOR. Sen ryökäleen paikka olisi helvetissä. Älä hermoile turhasta. Sinullehan sanottiin, että järjestämme asian itse. Ymmärrätkö? Asia on vakava. Jos poliisi saa tietää....

VASSELEI. (Painau piätäh alaš.) Ei!

VIKTOR. Mitä sinun koppasi painaa?

VASSELEI. Još tavarua täyši, niin miehen paino tulou.

VIKTOR. Matkalaukkuni on kai sinulle leikkikaluna.

VASSELEI. Tyhjyä työ kekšittä!

VIKTOR. Pietarissa käyt tällä osoitteella erään Putilovski-tehtaan työläisen luo. Annat hänelle paketin ja saat vielä 50 ruplaa.

VASSELEI. Min tehtahan?

VIKTOR. Juuri sen saman. Isäntähän antoi sinulle potkut. Ja pakotti maksaa sakot. Vaikka sinä et ollutkaan syyllinen. Koneet olivat vanhoja ja mestari elukka.

VASSELEI. A kun lienöy niin ollunki. Teijän paketin kera vain vaivua ičelläš šuat.

VIKTOR. Mehän olemme ystäviäsi. Haluamme pelastaa sinut, ja että sinä auttaisit meitä. Olethan liikemies. Ja varmaan ymmärrät kaiken. Vai oletko pelkuri?

VASSELEI. Ilmasen ikäh meijän šuvušša ei ollun pelkurija. Miun ukolla oli kakši Georgijevskin ristie.

VIKTOR. En epäile. Te olette sankareita. Kalevalan urhoja. Niinkö?

VASSELEI. Niin on. Eläkä šiitä ivual’e. Työ täššä jassakkua piettä, teijän takie jarmankka hajotettih. Nyt issu koissa ta vuota turhanpäiten.

VIKTOR. Niin minäkin sanon, mitä vielä? Ota rahat ja mene metsään! Vai annanko osoitteesi sille upseerille?

VASSELEI. Mintäh työ juuri miut valiččija?

VIKTOR. Sinä näytät luotettavalta ja rehelliseltä. Sellainen paketti voi uskoa haltuusi. Joku toinen varastaisi sen. Kaikki tietävät, että karjalaiset ovat rehellisia kauppiaita. Jokainen ostaja todistaa.

 

 PAUSSI  

 

VIKTOR. No mitä? Poliisiin vai kotiin?

VASSELEI. A kun tuatto šuanou tietyä? Mitä šiitä?

VIKTOR. Ei saa, jollemme sano. Tässä on rahat. Tässä on matkalaukku ja osoite. Ja muista: jos onnistuu tällä kertaa, sinun ei tarvitse enää harjoitella sitä joutavaa toimintaa. Sinulle löytyy parempi työ. Sinäkin varmaan, niin kuin me kaikki, toivot uutta parempaa elämää.

VASSELEI. Miula vanhaki paššuau.

VIKTOR. Hyvästi, laukkuri, kohta nähdään. Älä vain pakettia menetä.

 

 Viktor lähtöy pois.

 

 VASSELEI. Puutuinpa.

 

 Vasselei kaččelou matkalaukkuo ta yrittäy šuaha šen auki.

 

 PAUSSI  

 

Lillemur tulou jälelläh. Hiän panou huonehen oven lukkuh šiämeštä päin.

 

 LILLEMUR. Toivon että Viktor sai sinut uskomaan.

VASSELEI. Min takie tämä kaikki? Mie vet’ en pyrittän.

LILLEMUR. Etkö ole mustasukkainen tuolle ruotsalaiselle? Etkö yhtään välitä minusta? Haluatko, että lähtisin kanssasi? En ole koskaan käynyt Pietarissa.

Kuljemme teitä, kauniita peltoja, metsiä pitkin.

VASSELEI. Meilä rikenempäh on šoita.

LILLEMUR. Nämä aasit hermostuttavat minua. Ajoin heidät pois. Kumpi sängyistä on sinun? VASSELEI. Tuo, oven luona.

LILLEMUR. Sinun pitäisi hankkia hajuvettä. Täällä on sietämätön haju.

VASSELEI. Ihan tavallini haju. Emmähän myö ole aatelisäätyö.

LILLEMUR. Olet kertonut, että sinulla on morsian...

VASSELEI. Konša läksin, vielä oli.

LILLEMUR. Olemme siis tasoissa. Sinulla on morsian, minulla on sulhanen.

Muuten hän voi menehtyä kaksintaisteluun. (Nakrau.) Tuskin, hän on joka päivä harjottanut ammuntaa. Entäs miten teillä Karjalassa... saako neitien tehdä syntiä jonkun kanssa?

VASSELEI. Mitä vašše? A kun ihmiset šuahah tietyä? Vot häpietä!

LILLEMUR. Entä jos he eivät saa tietää?

VASSELEI. Ken tullou. Še višših tuatto.

LILLEMUR. Tässä on niin kuumaa.

VASSELEI. Mitä kuumua? Myö vuatepiällä makuamma.

LILLEMUR. Olet siis meidän porukassamme. Olet meikäläisiä.

VASSELEI. Missä teijän porukašša?

LILLEMUR. Vanha romu on vietävä kaatopaikalle. On aloitettava uutta elämää.

Me emme usko Jumalaan, kukaan ei tuomitse meitä. Etkö sinä haaveile vapaudesta? Ymmärsin heti, että olet meikäläisiä.

 

 Hiän kiskou takin Vasseleilta.

Tyttö kohtelou häntä kuin jättiläiskiärme kanie.

 

 VASSELEI. Mitä šemmoista pakajat? Miula on risti kaklašša ta mie ušon Jumalua.

LILLEMUR. (Istuutuu šänkyllä.) Valetta! Sinähän tiedät, että uskollanne ei ole mitään arvoa.

 

 Hiän jakšautuu Vasselein šijalla.

 

 LILLEMUR. Tulisitko tänne, haluan kysyä sinulta jotain.

VASSELEI. Mie en valehtele. Mitäpä mie rupien valehtelomah?

LILLEMUR. No, tule tänne! Voi kuinka arka sinä olet!  

 

Vasselei ikäh kuin unissah luatiu muutoman aškelen häntä kohti.

Äkkie tuaton ašettama ikoni kuatuu pol’čalta.

Vasselei kaččelou kauhuissah ympärilläh. Hiän ristiy šilmieh, noštau ikonin lattielta ta ašettau šen entisellä paikalla.

 

 LILLEMUR. Tule, kerron sinulle sosialismista.

VASSELEI. Elähän šie! Mitäpä šie milma kuin härkyä truasitat.

LILLEMUR. Haluaisin saada tietää, mitenkä kyläläiset rakastelevat.

 

 Lillemur nakrau ta kerittäy tukkah.

 

 VASSELEI. Mänehän pois tiältä!

LILLEMUR. Mitä nyt? Ajatko minut pois?

VASSELEI. Avakkua ovi neiti ta painukkua oman šulhasen luokše!

LILLEMUR. Minä voin suuttua. Oletko unohtanut, että olemme pelastamassa sinua?

VASSELEI. Milma ei tarviče pelaštua! A kun mie lienen eklein lyönyn ketänih nuamua kohti, niin tottaš asiesta. Ta kun šillä upšeerilla himottanou, tulkah tänne. Miula on ihan šama onko hiän šuomelaini, ruoččilaini vain venäläini.

Šylen mie kaikkeh!  

 

Oveh lujašti koputetah.

 

 VASSELEI. Tuatto tuli. Hiän läksi kapakkah juomah. Miun takie läksi! Šie olet viärä, kun šie et olis...! Nyt hiän meijät molommat tappau!

Kuuluu miehen iäni, mi pakajau mitä lienöy ruočikši.

 LILLEMUR. Ei, minun isäni tuli. Mitä hän haluaa? 

 

Vasselei tarttuu Viktorin jättämäh matkalaukkuh ta työntäy šen šänkyn alla.

Hiän hämmäššykšissäh kaččou puolialačči istunutta Lillemurie ta keryäy tämän vuatteita. Lillemur otva läkäštyy nakruh miehen hämmäššykšeštä.

 

 LILLEMUR. Voi-voi sankari otettiin kiinni. Ole hiljaa, hän kohta poistuu.

VASSELEI. Niinpä šie pakajat. Heti myö kačomma, ken še puuttu.

 

 Hiän piättäväisešti meinuau avata oven.

Lillemur hypahtäy pistyh ta eštäy tien häneltä.

 

 LILLEMUR. Oletko idiotti!? 

Vasselei mänöy terassiovella ta vejältäy šen šepposen šelälläh auki.

 

 VASSELEI. Mänkyä pois, neiti, kuni mie en kokonah šiäntyn. Mie vihan vallašša hullukši muutun.

 

Tuaš kuuluu koputuš. Tyttö kiirehissäh šuoriutuu.

 

 LILLEMUR. Herra Jumala, miten typerä sinä olet. Saat sääliä sitä kovasti palattuasi kotiin. Voi kuinka vihainen minä olen! VASSELEI. Oma on valtaš.

 

 Lillemur lähtöy pois.

 

 VASSELEI. (Pyyhkiy hikie očaltah.) Ei ole hätyä! Kuiteski Akulinua parempua ei ole ketänä.

 

Nelläš kuva

Nuoren tutkijan, tohtori Hainarin työhuoneh on täynnä vanhanaikasie esinehie. Šeinissä rippuu erilaisie šoittimie. Niijen joukošša on monenmoisie kantelehie ta paimentorvija ta muutaki šoittamiseh liittyvyä šekä kaikenmoisie mehanismija ta rattahie.

 

 TOUHTORI. Tehty! Onnittelen: olette ikuisuudessa.

PEKKA. Lopettakka tähä, herra touhtori.

TOUHTORI. Seisokaa tuossa, minä otan valokuvan. Siitä tulee ihana joulukortti.

A-la antiikki! Karjalan laukkuri, ihmeellisen menneisyytemme lähettiläs! Oiva mainos! Helsingin kauppiaat ostavat kilpaa tällaisia kortteja. Vanha aika on taas muodissa.

 

 Pekka šeisattuu minne tohtori käšköy.

 

 TOUHTORI. Vanhuus ruokkii nuoruutta. Olemme uuden ajan lapsia. Saavutuksemme hämmästyttävät ihmiskuntaa. Oletteko koskaan kuullut sinematografi sta? Entä lentokoneista? Varmaan ette ole. Mutta sehän on ihmettä!

PEKKA. Teilä on hyvä kanteleh. Šiis työ keryättä niitä?

TOUHTORI. Jo, minä tykkään tästä hommasta. Mutta jokaisen homman on tuotava voittoa. Tehän olette kauppias ja ymmärrätte kai, mistä puhun. Minä ostan, myyn ja vaihdan.

PEKKA. Miula oli tuaton kanteleh, ka še palo tulipalošša.

 

 Valokuvauššalaman leimahuš valottau huonehen.

 

 TOUHTORI. Minä haaveilen vaellusmatkasta Venäjän Karjalaa pitkin. Valokuvaan sen ihmisiä. Toistamme Lönnrotin reitin, mutta nopeammin. Lennämme ilmapallolla ja näemme kaikki ylhäältä! Juuri niin — ilmapallolla. Ehdin jo ostaa korin, nyt on hankittava pallo.

 

 Tohtori juokšou välišeinän tuakše.

 

 TOUHTORI. Hetkinen, haluan ihmetyttää teitä. Mutta tehän lupasitte vitsin.

PEKKA. Še ei ole oikieštah vitsi kuin tosijuttu. Kerron teilä Arhankelin laukkureista.

Hyöhän šuomen kieltä oikein pahoin maltetah ta heilä šattuu eryähičči erimoisie kommellukšie.

TOUHTORI. Minä pidän sellaisista jutuista. Minuakin nolottaa aika usein.

PEKKA. Kerran ekšy Arhankelin laukkuri eryähän torpparin luokše. Oli jo melko myöhäistä, isännät meinattih muate ruveta ta šammutettih kynttilät. Laukkuri taričči rahua ta hänet piäššettih yökši. A talošša oli vain yksi šänky. Mitä ruatua? Miehet venyyvyttih šänkyn laijoilla, a naini rupesi heijän välih. Kešellä yötä akka noššattau ukkuoh: šano, muka šillä miehellä, jottei ruatais miula mitänä, a to hiän šielä mitä lienöy kopoššiu. Ukko kruaputti piälakkua, a šanua ei ni mitä virkkan.

Kohta akka tuaš häntä noššattau: «Tuaš še laukkuri mitä lienöy miula ruatanou».

TOUHTORI. (Kurkistau välišeinän takuata.) Niinkö sanoi?

PEKKA. Juuri niin. Torppari nousi, veti pukšut jalkah ta läksi oveh. «Kunnepa šie»— akka kyšyy. «Lähen käyn kylästä kiäntäjän kuni hiän ei kolmatta kertua ruatais. Hiänhän meijän kieltä ei malta, miteinpä mie hänellä kiellän.»  

 

Tohtori nakrau tarttuvašti. Hiän tulou välišeinän takuata.

 

Hänellä on autošohverin nahkapuku piällä, piäššä kypärä šilmälasineh ta käsissä pität šormikkahat.

 

 TOUHTORI. Hellei! Englantilaiset merimiehet toivat minulle tämän puvun.

Tämmöisessä asussa aion lähteä matkalle Venäjän teitä pitkin.

TOUHTORI. Lähdemme autolla. Se ei ole vielä valmis, mutta olen jo hankkinut kaikki perusosat. Muuten seuraavaksi kertaa tilaan teille Pietarista tarvikkeita.

PEKKA. Tuon mielelläni.

TOUHTORI. Heittäkää pois nämä rihmat, napit, krinkelit ja kankaat! Ajatelkaa laajamittaisesti: nykyinen yhteiskunta kaipaa jousia, pyöriä, naistenhousuja ja miesten peruukkeja. Ne on mitä ihmiset haluavat. Kaikki muu joutukoon historian romukoppaan.

 

 Tohtori kiskou varaošie välišeinän takuata.

 

 TOUHTORI. Katsokaa, tämä on ohjauspyörä. Ja tämä on merkinantotorvi. Istumme autoon ja ajamme.

 

 Tohtori juokšentelou pitin huonehta autoratti ta iänitorvi käsissäh.

 

 TOUHTORI. Kuvitelkaa, teidän ei tarvitse enää kulkea satoja virstoja metsän halki. Te ajatte tuulen nopeudella. Ja otatte mukaan enemmän tavaraa. Yhden asemesta kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä koppaa!

PEKKA. Kolmekymmentä?!

TOUHTORI. Uskokaa minua. Päivässä pääsemme täältä teidän kylään.

PEKKA. A miteinpä rajat ta tullit?

TOUHTORI. Hiiteen kaikki tullit! Eurooppa ilman rajoja!

PEKKA. Ajasin täyttä vauhtie. Kävisin kauppua. Ta oštasin...

 

 Tohtori ta Pekka ollah ajavinah autolla pitin huonehta.

Hyö ollah innoissah kuin pikku pojat.

 

 TOUHTORI. Niin, mistä haaveilee nyt kuuluisa laukkuri Pekka Lipkin?

PEKKA. Miekö... Mie, tuota... Takkirautašillan oštasin, jotta kyläštä pellolla piäššä kotit jalašša ta hattu piäššä.

TOUHTORI. Sillanko? Vain sillan? Olkoon. Ostetaan siltoja.

 

 Tohtori ottau viinapullon ta ryyppylasit, kostittau Pekkua.

 

 TOUHTORI. Nostakaamme malja ystävyydeksi. Katsokaa tätä. Tässä ovat tunnetuimpia karjalaisia runonlaulajia. He konsertoivat Suomessa suurella menestyksellä....

PEKKA. Näitä tunnen. Tämä on Petri Semeika, a tämä on Iivana Bogdanov, Iivana-poikah kera.

TOUHTORI. Tuossa kuvassa on kaikista nopein veturi.

PEKKA. Vuotahan. A kenpä tämä on?

TOUHTORI. Äitini ja isäni. Kauhea kuva. Niin huonolla paperilla.

PEKKA. Tämähän on Mamma. Kaisa Hassinen, niinkö?

TOUHTORI. Äitini on teille tuttu! Eipä ihmettä.

PEKKA. Niin Kaisa Hassinen on teijän muamo?

TOUHTORI. Niin on. Rakas äitini. Maailma on niin ahdas! Olen aina sanonut, että laukkurit ovat onnellisimpia ihmisiä. Minusta tuntuu, että itsekin olin laukkurina entisessä elämässä. Oletteko käyneet hänen majatalossaan? Karjalaiset pitävät hänestä. Tästä syystä muori ei mitenkään suostu muuttamaan minun luokseni.

PEKKA. Työ oletta hänen poika. Ka pojallahan oli nimi Hannu.

TOUHTORI. Oikein, nimeni on Hannu. Hannu Hainari. Hainari on taiteellinen peitenimi. Se kuulostaa paremmalta.

PEKKA. Niin, šemmosekši oletta kašvan. Poika… Kaisan… Eikö teijän muamo ole kerton miušta? TOUHTORI. Voi olla. Isä vei minut kaupunkiin 6-vuotiaana, hänen sisarensa kasvattivat minua. Olen itse asiassa kaupunkilaispoika, mutta maa vetää minua puoleensa. Tunnen sukulaisrakkautta maata ja teidän kaltaisia ihmisiä kohtaan. Olemme samaa lihaa ja verta, suomalais-ugrilaista verta. Eikö niin?

PEKKA. Šamua verta…

TOUHTORI. Katsotte minua hieman kummallisesti. Osaako poikanne vanhoja runoja?

PEKKA. Ei. Hiän toista ajattelou. Tahtou rutompah pohatakši tulla.

TOUHTORI. Joka karjalaislaukkuri haaveilee rikkaudesta. Sanokaa rehellisesti, kauppa ei pärjää ilman petosta, eikö niin? Olette varmasti ovela petkuttaja! Taikuri. Minä ymmärrän teitä, kun itsekin pidän kaupasta. Haluan avata oman laukan.

PEKKA. En ole petkuttan ketänä. Mie rehellisešti kauppua käyn.

TOUHTORI. Rehellistä kauppaa ei ole olemassa. Tavaraa ei saa myynniksi ilman petosta.

 PAUSSI  

TOUHTORI. Oletteko loukkaantunut? Miksi ette sano mitään? Mitä ajattelette?

PEKKA. Mietin, jotta mitä työ miušta kirjutatta. Karjalaiset muka ollah vesselät hupakot, ovelat petkuttajat. Työ oletta tietäjä ihmini, tämä on teijän omallatunnolla. Meijän rahvaš on lukutajutoin, ičeštäh ei voi mitänä šanuo.

Šiitä jiäy vain muisti. Venäjän čuari ta teijän herrat pietäh meitä nuorempina vellinä. Ei meistä ole kirjojen kirjuttajie. Lähen mie.

TOUHTORI. Älkää te nyt... Mehän puhumme melkein samaa kieltä ja ymmärrämme toisiamme. Teidän laulunne ovat minunkin laulujani. Talletetaan teidän säilyttämiä tietoja ja siten luodaan yhteistä kulttuuria. Minä en tiedä paljon teidän kaupastanne, suokaa anteeksi, laskin leikkiä näin kömpelösti.

 

 Ovi lennähtäy auki. Tuomari on kynnykšellä.

 

TOUHTORI. Rolf? Me juttelimme täällä maailmanongelmista ja olimme vähällä riitautua. Pekka, älkää loukkaantuko. Minä ihailen teitä vilpittömästi.

PEKKA. Ei ole hätyä. Elkyä välitelkyä.

TOUHTORi. Rolf, mikä sinulle tuli? Oletko terve? Ovatko silmäsi kunnossa? Mikä hätänä?

TUOMARI. Äsken santarmit vangitsivat rautatieasemalla ihmisjoukon. Monet heistä ovat tyttäreni ystäviä. He aikoivat räjäyttää junan, jolla tsaariperhe matkusti.

TOUHTORI. Tyttäresi ystävät? Se on huono.

TUOMARI. Nyt he tulevat talooni, he penkovat vaatteeni, ja minun tyttäreni...

TOUHTORI. Mitäpä sinun tyttäresi tässä? Lillemur joutui huonon vaikutuksen alaiseksi. Poliisit selvittävät kaiken. Minulla on tuttuja venäläisessä santarmistossa.

Kyllä asia järjestyy.

TUOMARI. Odota. Minulla on toinenkin asia..

TOUHTORI. Toinen asia? Mutta meidän pitää pelastaa sinun tyttäresi.

 

 Tuomari tulou Pekan viereh.

 

 TUOMARI. Kuulkaa, minä tiedän, että olette kunnon ihminen. Jos rikotte lakeja, niin vain leivän vuoksi. Eikö niin?

PEKKA. Še on tosi. Tarpeh meitä ajau.

TUOMARI. En halunnut lapsemme lähestymistä. Eikä säätyeroavuuksien syystä. Minä tiesin hänen sosialismihulluudestaan, mutten kuitenkaan ajatellut, että se menee niin pitkälle. En halua, että joku kärsisi meidän takiamme.

Voitte joutua vaikeaan tilanteeseen. Teidän pitää poistua pikemmin tästä talosta.

Ja olisi hyvä jos jättäisitte heti kaupungin.

PEKKA. Šanotta, jotta niin on parempi....

TUOMARI. He vangitsevat sukulaisia, ystäviä ja tuttavia. Venäjällä tyttareni kaltaisia ihmisia karkotetaan ja teloitetaan. Ymmärrättekö mistä puhun?

TOUHTORI. Rauhoitu, Rolf, sinun ei saa hermostua. Me Pekan kanssa saatamme sinut kotiin. Sinä et ole viimeinen henkilö Torniossa ja olen varma, että Lillemur ei osallistunut tähän asiaan.

TUOMARI. Ei osallistunut? Niin mikä tämä on?  Tuomari kaivau kormanoistah paperiliuškoja.

 

 PAUSSI  

 

TOUHTORI. Mistä sait nämä?

TUOMARI. Kaikki passit ovat väärennettyjä. Venäjällä on alkamassa vallankumous, kaikki lehdet kirjoittavat siitä. Suomessa julistetaan lakkoja. Ja tyttäreni huoneessa on kokonainen varasto tätä ilkeyttä.

TOUHTORI. Piru vieköön! On keksittävä jotain heti. Ja ensiksi on päästävä eroon näistä papereista. Poltetaan ja heitetään ne pois.

PEKKA. (Hil’l’asella iänellä.) Herra touhtori, herra tuomari kait kokonah šokeni.

 

 Tuomari kaččelou hämmäštynyöšti ympärilläh.

Hiän huomuau tivanin ta käyt istumah.

 

 TOUHTORI. Rolf, sinun pitää rauhoittua. Ole hyvä, juo vettä.

PEKKA. Hänen tauti on hermoista, šentäh hiän nyt ei niä.

TOUHTORI. Minusta tuntuu, arvoisa Pekka, että Rolf on oikeassa ja teidän pitää lähteä viipymättä kaupungista. Ja vielä yksi asia...

 

 Tohtori rientäy nojastuulan viereh ta myöštyy jälelläh kanteleh kiäššä.

 

 TOUHTORI. Ottakaa tämä kantele. Viekää se takaisin Karjalaan.

PEKKA. Mitä työ, en mie voi. Še on liijan kallis lahja.

TOUHTORI. Rolf, sano sinä.

TUOMARI. Ottakaa, ottakaa. Tämä maailma voi äkkiä hajota kun saviruukku, mutta tämä ei kuitenkaan teille kuulu. Niin kauan kuin te laulatte, ajattelette ja uskotte, me emme mene pois tolaltamme. Meissä elää pieni toive.

PEKKA. A mie vet vielä olen potroi vanhuš.

 

 Tulou tuomarin viereh.

 

 PEKKA. Työ herra tuomari voitta antua meilä kaikki paperit ta myö ne hautuamma loitompana mečäššä.

TOUHTORI. Rolf, sehän on hyvä ajatus. Pidetään kiirettä.

TUOMARI. Ei! TOUHTORI. Näin on parempi. Et ole syyllinen mihinkään.

TUOMARI. Jokaisen pitää kantaa omaa taakkaansa. Hän on minun tyttäreni ja asia koskee vain minua.

 

 Hiän mänöy ulko-oven šuuntah.

Tohtori ta Pekka kävelläh hänen peräššä.

 

 TOUHTORI. Hänen kanssansa on turhaa kiistellä, hän on vanhanaikainen ihminen. Hänet on saatettava kotiin. Mutta Pekka, nyt minä muistin, minulla oli kirjava puulelu, laukkurin lahja. On kummallista, että äitini tykkäsi siitä minua enemmän.

Pimennyš.

 

 

 Viiješ kuva 

Meččätie. Nuori tyttö, mečänruatajan tytär touhuou meččäkämpän viereššä.

 Hiän laittau ruokua ta hoitau muita kotitöitä, kun aikuhiset ollah töissä savotalla. Tytön viereššä on šantarmiupšeeri ta šuomelaini poliisi.

Upšeeri polttau tupakkie. Poliisi kyšelöy tytöltä laukkuriloista.

 

 POLIISI. Hän puhuu ettei täällä ole käynyt mitään laukkureita. Ketään ei ole käynyt ajomiesten lisäksi täällä. Eilen täältä ajettiin puut, jotka hänen isänsä ja veljensä olivat kaataneet.

 

 Kämpän ovi avautuu ta parrakaš šantarmi aštuu uloš šapelie kolistuan.

Hiän kiroutuu kovašti.

 

 UPSEERI. Mitä siellä?

SANTARMI. Kerrassaan rotankolo, teidän jalosukuisuutenne.

UPSEERI. Kysyn, löysitkö mitään?

SANTARMI. En juuri mitään paitsi likaisia vaatteita. Rotankolossa eletään rotan tavoin.

POLIISI. He siis kääntyivät Oulun suuntaan aikaisemmin. Sieltä on lyhyempi matka rajalle. Pitää palata kylään ja kuulustella kyläläisiä.

UPSEERI. Mitä hittoa! Ketä kuulustella?! Täkäläiset suojelevat niitä rosvoja.

POLIISI. He ovat talonpoikia rajan molemmin puolin. Siksi tuntevat myötämieltä toisiinsa. Heimokansaa kun ovat, ja puhuvatkin heimokieltään.

UPSEERI. Karjalaiset ovat samaa sakkia tshuhnan kanssa.

POLIISI. Anteeksi, mutta ...

UPSEERI. Talonpoikia muka. Heitä luikkii paperittomina täällä, ja nyt he ryhtyivät upseereita murhaamaan. Saimme tietää että nämä laukkurit toimittavat aseita ja pommeja Pietariin. Saatanan kapinalliset!

SANTARMI. Tshuhnat ovat tshuhnoja.

UPSEERI. Turpa kiinni! Tuo hevoset tänne!

SANTARMI. Tottelen.

 

 Šantarmi juokšou heposien luokše.

 

 UPSEERI. Tulkatkaa tuolle likalle, että hänen isänsä lähtee kahleissa Siperiaan, jos hän valehteli meille. Siperiassa on tilaa kaikille — suomalaisille ja karjalaisille. Kaikille!  

 

Upšeeri poistuu paikalta kannukšie kolissellen.

 

 POLIISI. Ymmärsitkö?  

 

Tyttö nyökkyäy piätäh 

 

POLIISI. (Murmettau.) Tuo nyt muka kenen perässä juoksennella. Heitä ei kolmessasadassa vuodessa hävitetty ja he haluavat nyt päivässä. Katosi kuin tuhka tuuleen.

TYTTÖ. Mikä hätänä?

POLIISI. Se ei koske sinua. Annapa vettä.

POLIISI. (Juou ahnehešti vettä.) Tsaari rakensi uuden kesähuvilan Tornion lähellä. Nyt häntä odotetaan, kierrellään teillä, etsitään terroristeja. Onko selvä? Sano isällesi, että hän kertoisi vallesmannille jos sattuu tapaamaan venäläisiä laukkureita. Ymmärsitkö?

 

 Tyttö tuaš nyökkyäy piätäh.

 

 POLIISI. (Henkähtäy.) Korjaisit vaikka kupit, joista he joivat teetä. Oho, sinä mämmikoura.

 

Poliisi lähtöy pois. Kuuluu kapeijen etäytyjä kapšeh.

Vasselei kömpiy uloš šalakuopaštah, hiän työntäy havut ta šiirtäy kannen.

Mieš čupistelou šilmieh kirkkahašša päivänvalošša.

 

 VASSELEI. Mäntihkö ne? Uh, myö vähällä emmä tukehtun.

TYTTÖ. Mentiin. He kyselivät minulta jotain, mutta minä ikään kuin mykäksi tulin. Ja santarmi on kuin ilkeä piru. Ikään kuin tämän häntä ovessa likistyisi.

VASSELEI. Tuatto, piäše pois šieltä, kait mäni ohi.

PEKKA. Passipo, šiula, tyttösen. Varjelkah šilma Jumala.

TYTTÖ. Voi, kuinka ovelasti me petkutimme heitä! Keksin hyvän piilon, niinhän? Kun he tekivät kysymyksiä, minä ajattelin vain: hyvä kun heillä ei ole koiraa mukana. Se vainuisi heti venäläisen hajun. Eihän ne tyhjään hauku, kun teitä ei ole näkyvissäkään.

PEKKA. Meiltä on šemmoni haju, šentäh kun myö liäkkeitä kantelemma ta šuappaita pakšuh voitelemma.

VASSELEI. A miula šielä istuossa niin kauhie hirnuhätä tuli. Vähällä keššin A-phi! A-phi! Olin jo tupehtuo. Vot kačo puuttusima kun alkasin hirnuo. A-phi!  Tyttö nakrau.

 VASSELEI. Kačos mimmoni nakračču.

TYTTÖ. Miten voi olla nauramatta, kun olette pirunlikaisia.

PEKKA. Ota, tyttösen, nämä helmet, kun olit niin hyvänä meilä.

TYTTÖ. Minulleko nämä? Voi kiitoksia! Minä en tykkää santarmeista. Mitä he etsivät täältä? Nyt lähden isän luo hakkuupalstalle. Siellä odotetaan. Vien heille ruokaa.

PEKKA. Etkö šie yhtänä pöläštyn?

VASSELEI. Tuatto, myöhän kupit nuotivolla unohtima! A-phi!  Tyttö nakrau.

 TYTTÖ. Poliisi huomasi ne, muttei sanonut mitään.

PEKKA. Ketäpä hyö ečitäh?

VASSELEI. Mitä hyö täššä kerrottih?

TYTTÖ. He sanoivat, että laukkurit olivat ampuneet kaupungissa jonkun upseerin.

VASSELEI. Min upšeerin?

TYTTÖ. Tehän ette ampuneet, niinhän?

PEKKA. Mänehän šie tuattoh luokse, eläkä mitänä pahua meistä ajattele. A myö lähemmä kotie kohti. Niin tulou parempi. Šano hänellä tervehyisie Pekka Lipkinilta, hiän tietäy.

VASSELEI. Mistäpä hyö vielä paistih?

TYTTÖ. Joistakin pommeista puhui. Niitä pommeja etsitään nyt kaikkialta.

Että jos jollakulla on säkissään pommi... Mitä varten meille nämä pommit? Ehkä metsästykseen kelpaa...

VASSELEI. Pommistako... Niin ni šanottih?

TYTTÖ. Voi kauhistuksia kaikkialla! Ennen vain laukkurit osasivat tätä tietä ja nyt kaupungista ajetaan. No, minun pitää lähteä.

 

 Tyttö juokšou meččäh.

 

 VASSELEI. Kait ketänih ečitäh ta meitä arvellah. Kekšittih, jotta mi lienöy upšeeri on ammuttu.... Emmä myö tiijä mimmosiekana upšeerija. Niin vet’, tuatto? Min takie myö olisima šen kera tapellun. Kekšittih kaikki. Ta vielä pomminki yhteh tukkuh ševottih.

PEKKA. Noušehan, Vasselei. Emmä myö voi täššä pitälti istuo. Eikä kyläh kannata männä. Mie tiijän yhen skiitan. Šielä konša lienöy vanhauškoset elettih.

Piekloit. Šielä yövymmäki. Šiitä skiitasta rajah šuate on lyhyt matka, še on kivenheiton piäššä.

VASSELEI. Tuatto, miula ois pakinua.

PEKKA. Šiitä jälešti pakajamma.

VASSELEI. Ei šua jälešti, kun heti paikalla. Mintäh šie et taho paissa? Asie on vakava.

PEKKA. Kenpä vakavašta asiešta kävelleššä pakajau? Šiitä, jälešti. Meijän pimieh šuate pitäy piäššä. Nyt, kačo, pitkäh emmä šua leveitä teitä kulkie.

Lähemmä meččäpolkuja. Ei vain lunta šatais, muitein ekšymmä.

VASSELEI. Ka vuota šie, tuatto!  Pekka kuitenki noštau šäkkih šelän tuakše ta kiirehešti lähtöy meččäh.

Epäillen hetken verran poika rientäy tuattoh peräh.

 

 Kuuvveš kuva 

Iltahämärä. Meččätie. Lipkinit aššutah kovua vauhtie.

Laukkurit pietytäh virštanpylvähän viereh ta lašetah šäkit muah.

Vasselei ottau tupakkikukkaron kormanoštah.

 VASSELEI. Kačo, täššä tie. Mie jo ajattelin, jotta myö kokonah ekšymä. Levähtäkkä täššä.

PEKKA. Emmä myö tyhjäh meččyä kulken. Kakšikymmentä virštua šaima šupistua.

VASSELEI. Tänne poliisi ei tunkeuhu. Šemmoseh korpimeččäh. Niin vet’, tuatto?

PEKKA. Tiälä vain hukat kävelöy ta myö.

VASSELEI. Mie niin vaivuin, ei ole voimie yhtänä. Koko päivä juokšemma kun mielettömät.

PEEKA. Mitä šie kekšit? Myöhän vielä kärryissä murkinua šöimä. Touhtori Hainari vuokrasi meilä kärryt 50 (viijelläkymmenellä) virštalla. Vain unohitko šie? Šiitä čäijyö joima šen jätkän luona, missä tyttö meijät peitti. Niin jotta puolet pävyä vain aštumalla kulemma. Ta vielä matkatavaroitta.

VASSELEI. Yhtä olen vaipun kun koira. Ihanko še touhtori šiun laulamisešta makšo kärryillä. Oho šuomalaiset, oho šaiturit.

PEKKA. Hiän on hyvä ihmini. Karjalakši pakajau ta venyähekši ta monta muuta kieltä malttau. Nuori on vielä, šentäh hänen piäššä kaikki ševottuu.

Kohta kokonah pimenöy. Šytytähän tulet.

 

Vasselei šytyttäy ropivuo.

 

 VASSELEI Šiula kaikki ollah hyvät. A še tuomari on kaikista paraš. Hiän meijät koistah ajo. A šiehän hänet parennit.

PEKKA. Niin kait piti olla. Vasselei, kačo, täššä joka kilometrin pylvähäh on šukunimi pantu. Šiihi on kirjutettu ken täkäläisistä talonpojista tätä tietä hoitau.

Kačo, mitein hyvin on kekšitty. Šentäh tieki on kunnošša. Oh, kun meilä niin olis.

VASSELEI. Heilä on helppo pylvähie ašettua. Myö omilla teillä šata kertua šaisima koko Šuomen ympäri kiertyä. Mistä niin äijän rahvašta löytyä? Miula jo koropan olkahihnat on hierouhuttu.

PEKKA. Ka tottaš aika tuli.

VASSELEI. Mitä, aika tuli?

PEKKA. Arvotuš on šemmoni. Meččäh mänet še kotih päin kaččou, kotih mänet še meččäh päin kaččou. Tiijät mi še on?

VASSELEI. Perše, kait?

PEKKA. Oho, šitä šiun kieltä! Koropa še on, niin kun tuo šiula.

VASSELEI. A-a... Ninhän še onki!

PEKKA. Luajihan šie, poikan, tuli šuurempi.

VASSELEI. Meinuatko šie mečäššä yöpyö? Myöhän kylmämmä kokonah. Kačo kun tuulou. Kait vielä lunta rupieu šatamah. Levähämmä vähäsen ta lähemmä skiittah päin.

PEKKA. Mie lähen vettä eččimäh. Täššä lähellä ojan pitäis olla.

VASSELEI. Miušta tuntu, jotta heponi hirnahti.

PEKKA. Tämä oja skiitašta virtuau ei meilä pitälti jiänyn aštuo.

VASSELEI. Oliko še šemmoni järještö, ne piekloit? Keštäpä hyö puattih?

PEKKA. Valloista. Valtamiehet ei anneta rahvahan rauhašša elyä. A nämä ei mitänä valtua hyväkšytty. Hyö laukunkantajie aina autettih ta yöšija annettih.

Hyö niin kun meijän šukuo oltais.

VASSELEI. Kuuletko šie? Niin kuin heponi kapšuais?

 PEKKA. En mie kuule. Šiula jo pelošta kaikkie kuuluu.

VASSELEI. En tiijä muuta, a korvani, kačo, kunnošša ollah.

PEKKA. Tänäpiänähän on pyhän kymmeneš päivä.

VASSELEI. Niin mitä šiitä? Ičehän šie šanoit, jotta niillä, ket matalla ollah, pyhä ei ole laki.

PEKKA. En mie šiitä tarkota, jotta pyhittyä pitäy, a šiitä, jotta šie olet šyntyn tänä päivänä. Juštih kun kuutamo nousi.

VASSELEI. Niinpä on. A mie täššä kiireheššä kokonah unohin. Kuutamuo ei vielä nävy.

PEKKA. Šentäh šie šemmoni balamutta oletki, kun pyhänaikana šynnyit. Myö šiut muamon kera pyhänä luatima, a šehän on šuuri riähkä. Kuin monta kertua pappi šiitä milma moitti.

VASSELEI. A šie mitä?

PEKKA. Mie šanoin, jotta en jakšan keštyä. Niin mie šiun muamošta tykkäsin.

 

 Pekka lähtöy meččäh. Kun tuatto poistuu näkyvistä, Vasselei kiirehešti avuau oman šäkin ta kuatau tavarat muah. Hiän ottau jykien kiärön ta šuahuštau šiitä matkalaukun. Hiän yrittäy avata matkalaukun.

Käyttämällä puukkuo mieš šuau laukun lukon auki.

Rautaesinehie, paperija ta muutoma pistoli tiputah laukušta muaha.

 

 VASSELEI. Oho ilkie rotu! Piessan šikijöt!

 

 Outoja iänijä kuuluu mečäštä. Vasselei kiirehešti lat’t’uau tavarat jälelläh šäkkih. Hiän tulou jälelläh ropivolla. Mieš noštau pistolin, mi oli tipahtan kiäröštä muah ta tunkou šen vyön alla. Šiitä tuaš liikuttelou halkoja ropivošša.

Tuntomatoin mieš, kumpasella on kulunut šineli, yhtäkkie ilmeštyy ropivolla.

 

 TUNTEMATOIN. Terve, kauppias, lainaatko hieman venäläistä mahorkkaa?

VASSELEI. Mistäpä šie ilmeššyit, taivahaltako kirposit?

TUNTEMATOIN. Olen jo kaikki murut polttanut, ja voi miten tekee mieli polttaa.

VASSELEI. Terveh, hyvä ihmini. A kenpä šie olet?

TUNTEMATOIN. Vain eikö laukkureilla ole mahorkkaa?  Vasselei ojentau tupakkikukkaron tuntomattomalla.

 VASSELEI. Täššä, polta. Šiunko še heponi tuanoin hirnu?

TUNTEMATOIN. Minun heponi, pahus, kun ei osaa piileksiä.

 

 Kolme mieštä aštala kiäššä tulou mečäštä ropivolla.

 

 VASSELEI. Mitäpä työ meinuatta, miehet, hoi? Šeisokkuahan loitompana! 

 

Vasselei vejältäy ropivošta pitän palajan šeipähän.

 

 TUNTEMATOIN. Älähän viitsi, jos haluat elää. Annapa tänne rahat, muuten...

VASSELEI. Ei meilä rahua ole, eikä tavarua. Tyhjänä matkuamma, vallešmanni oli kaikki tavarat anaštan. A työ mitä kekšittä. Šehän on riähkä ihmisiltä varaštua!

TUNTEMATOIN. Ihmisiltäkö? Täässähän on paljaita ryssiä!  Rosvot nakretah kovašti.

 TUNTEMATOIN. Säkkisi ovat täynnä. Vai eivätkö ne ole sinun?

VASSELEI. Elkyä, pojat, riähkih katokkua. Mie vet’ tiälä en ole yksin, meitä on nellä. Vuota kun mie mužikat kučun.

TUNTEMATOIN. Kutsu vaan. Me odotamme.

VASSELEI. Homa, Ossippa, tuatto, hoi! Minne teijät piru vei! Tulkua rutompah tänne!  Huuto kaikuu mečäššä.

 TUNTEMATOIN. Mitä, laukkuri, luitko kuolinrukouksen? Annapa nyt rahat tänne.

VASSELEI. Moušot vielä tanššie siula?

TUNTEMATOIN. Nyt me katsotaan osaatko tanssia.

 Rosvot piiritetäh Vasselei. Šyttyy kova tora.

Vaikka hyökkyäjie on nellä, Vasselei vaššuštau kunnolla heitä.

Tora on julma. Pekka tulou mečäštä pata kiäššäh.

 VASSELEI. Tuatto, elä tule! Piekšetäh pahanpäiväsekši. Juokše kyläh! Nämä karkurit ollah! Hyö meijät elävinä ei piäššetä, tapetah! Juokše rutompah, šanon šiula!

PEKKA. Oho, roistot! Mitä oletta keksin! Jumala, auta meitä!  Pekka heittäy puan, ristiy leviešti šilmieh ta rientäy tappeluh.

Hiän tulou yhen miehen kimppuh. Vasselei tappelou kolmie ryöštäjie vaštah.

 VASSELEI. Mie olen viärä, miun takie tämä kaikki! Miehän tahtosin šiula kaiken kertuo. Še tytön ruato miut ševotti kokonah. Ajattelin tienata lisyä!

 

 Pekka kuatuu muah kovašta aštalaiskušta. Hänet kuatanut rosvo šieppuau tavarašäkin ta karkuau meččäh. Vasselei tappelou innoissah karkureita vaštah. Äkkie hiän huomuau, jotta tuatto venyy mallittah muašša.

Hiän kiirehtiy tuatolla apuh. Rosvot riennetäh hänellä jälkeh.

Hyö lyyvväh pois šeiväš Vasselein käsistäh.

Vasselei muistau pistolin, tarttuu šiih ta karjuu täyttä kurkkuo.

 

 VASSELEI. Nyt, ammun kaikkie kun koirie!  

 

Hiän ampuu tähtyämättä. Rosvot juoššah pakoh. Vasselei lähtöy ajamah heijän peräh. Kohta hiän kiirehešti tulou jälelläh mečäštä.

Poika painautuu tuaton rintua vaššen. Hiän kaččou tuaton šilmih.

 

 VASSELEI. Tuatto, kuuletko šie? Tuatto! Šano hoti mitänih. Missä, missä on kipie? Šano! 

 

Vasselei noštau tuaton muašta, kantau hänet ropivon viereh ta varovašti laškou muah. Hiän haparoi epätoivosešti omua šäkkie eikä löyvä šitä.

Vasselei heittäy paijan piältä ta revittäy šen palasiksi.

Pekka toipuu ta valittau.

 

 VASSELEI. Mie täššä olen, tuatto! Nuo piessan mavot puattih.

PEKKA. Entäš tavara? 

 

Vasselei hypähtäy pistyh, kaččelou ympärilläh ta tuaš mänöy ropivolla, missä oli hänen šäkki.

 

 VASSELEI. Šiun värččie ei košettu. Miun värčči vietih. Ne vietih še! PEKKA. Šiinähän ei ollun oravie? Šiula šiinä muuta tavarua oli...

VASSELEI. Oli, ka nyt ei ole! Piru anto, piru jälelläh otti! Eikä i tule enämpyä konšana. Mie šiula pošiuhun! Konšana! Kuuletko! 

 

PAUSSI  

 

PEKKA. Kuulen. Ei še šilloin tyhjäh meijän peräššä poliisi kulken.

VASSELEI. Prosti, šie milma, tuatto. Prosti kaikešta! Mie olen viärä! Mie olen viärä! Kun en olis mie šotkeutun šiihi, myö nyt aštusima rauhašša, kenkänä meijän peräššä ei ajais. Mie olen riähkähini! Jumala näköy, mie olen täššä viärä! Nämä pirut otettih miun värčči, šiinä pommit oltih. Ne vietih še! Miula vain himotti tienata vähäsen...

PEKKA. Olet šie, millionimieš. Ei ole hätyä... Min nuorena opaššut, šen vanhana tiijät. Kačohan, onko kanteleh paikalla, touhtori, jumalanmieš miula kantelehen lahjotti.

Vasselei tarttuu tuaton šäkkih ta tyhjentäy šen.

Hiän löytäy kantelehen ta tuou šen tuatollah.

 VASSELEI. Täššä še on, tuatto, täššä.

PEKKA. Pyhä Jumala! (Painau šoitinta rintua vaššen.) Tahtosin kertuo šiula häneštä...

VASSELEI. Šiitä, toičči kerrot, nyt šiun ei pie paissa. A to voima lähtöy.

PEKKA. Šie häntä elä pahakši.

VASSELEI. Ketä?

PEKKA. Touhtorie. Šuomelaiset vet’ ollah kuin vellet meilä... Ymmärrätkö šie?

VASSELEI. A mitäpä mie? Mie en ole heitä vaštah.

PEKKA. Revitähän poikan miun paita rinnašta. Mitä lienöy vaikie tuli henkittyä.

Hyö vielä myöššytäh. Ken tietäy kuin äijän heitä piruja tiälä on. Šie mäne, miula näkyjäh aika tuli tämän muajilman kera prostiutuo... Miteinpä šie ruohtisit šemmoseh šotkeutuo?

VASSELEI. Prosti, tuatto! Piessa miut šekasin vei!

PEKKA. Löyvähän miun värčistä linkkuveičči ta tuohuš.

VASSELEI. (Peloissah.) Ei! Mitä šie! Mitein niin? Miehän tietä en ošua. Meijän pitäy kotih piäššä. Välttämättä pitäy. Myö tiijät mitä... Myö nyt heti i lähemmä kotih. Tuatto, meijän pitäy kotih männä.

PEKKA. Kotih...Mie unešša nävin, jotta šie keneraliksi tulit... ta kultavenehellä läksit moršienta käymäh...

VASSELEI. A mie i tulen keneraliksi. Vuotahan kun šovalla lähen ta šankarina tulen.

PEKKA. Oho šie hupakko. Kun kuollen, niin hautua miut teijen rissin luokše.

VASSELEI. Mitä šie šemmoista tuatto! Šiun ei šua vierahalla mualla kuolla.

Et šie voi!

PEKKA. Mi vois olla pahempi. Kačo, lunta alko šatua. Še on hyvä merkki tiehe.

VASSELEI. Mie i šanon, kotih pitäy kiirehtie. Läkkähän kotih.

PEKKA. Mie kait olen jo omani kävellyn.

VASSELEI. A mitä vaššen mie šiula olen? Miehän olen šiun poika. Šata virštua voin levähtämättä kulkie. Myöhän, karjalaiset, poikkojalkaset olemma, niin vet’ tuatto! Raja ei ole loittona. A šielä jo kotipuoli. Višših kennih muanmiehistä šattuu vaštah, a hyö meijät ei hätäh jätetä.

PEKKA. (Valittau.)

VASSELEI. Mitäpä šie tuatto? Kipieštikö käyt? Keššä pikkuni. Kaikki hyvin tulou, huava šiun parenou. Šiun vielä pitäy miun häissä kantelehella šoittua. Myö rupiemma yheššä laulamah ta šie opaššat miula kaikki omat laulut. Mie enämpyä en kunnena lähe koistani. Rupien taluo noštamah. Akulinua käyn kos’s’omašša.

 

 Vasselei touhuou tuattoh viereššä. Hiän leikkuau puukolla tuaton nahkavärčin ta kekšiy šiitä šelkälaukun tapaista, jotta olis helpompi kantua tuattuo šeläššäh.

 

 VASSELEI. Olen terveh kuin kallivo. Elä epyäle. Iče kohta niät. Mie tuota....

mie šiun laulun šanat muissan.

PEKKA. Ihanko muissat?

VASSELEI. Nyt kačo kun lähemmä niin kuulet.

 Vasselei kyykistyy ta auttau tuattuoh noušša hänellä šelkäh.

 VASSELEI. Muissatko, kun šie milma pikkaraista omašša šeläššä pirttie myöte kantelit?

PEKKA. Kačoš, et ole unohtan.

VASSELEI. Nyt miun vuoro tuli.

PEKKA. Mie, Vasselei, jykie olen. Veri miušša jykiekši tuli....

VASSELEI. Elä hätyäle. Oma kannos ei ole jykie. Jumala meitä auttau. Myöhän kotih matkuamma, Karjalah.

PEKKA. Karjalah... Kotih... Kotih...

 

 Vasselei ristiy šilmieh, kaččou korkiella tähtitaivahah ta lähtöy jykiešti liikkehellä. Miehen aškel vähitellein muuttuu varmemmakši.

Hiän alkau laulua tuattoh lauluo.

Vasselei laulau voimakkahašti korkiella iänellä.

Kohta laukkurit kavotah šakien lumiverhon tuakše.

Ta vain laulu vielä pitkäh kaikuu iänettömän mečän yllä.

 

 Karjalan muan kultakäköset kukkuu.

 

Kirikkökupolit kiiloittelou Taljanka illoilla tanššiloih kuččuu, Kantelen iäni helisöy.

Kulen mie kulen, Värčči šelkyä painau Täššä vierahašša muašša Kotie vain aina mieleššä pien...

 

 ESIRIPPU